perjantai 17. heinäkuuta 2015

Etäisyyden arviointi

Etäisyyden mittaus laserilla

 

Tarkimmiten ampumamatkan saa selville laseretäisyysmittarilla, mutta senkin käytössä pitää huomioida muutama seikka:

- Ensimmäiseen mittaustulokseen ei pidä luottaa, vaan mieluummin mittaa kolme kertaa ja arvioi näiden keskiarvon. Tällä pyritään vähentämään virhettä, joka syntyy mittarin heilunnasta ja laserkeilan eteen heiluvista esteistä, kuten oksista ja pitkästä ruohosta.

- Mittaus kannattaa suorittaa mahdollisimman hyvältä tuelta, kuten hiekkapussilta, repun päältä tai tripodilta.



- Jos mitattavan kohteen pinta on huonosti valoa heijastava, mittaus ei välttämättä onnistu. Tällöin pitää yrittää löytää paremmin heijastava pinta läheltä alkuperäistä kohdetta.

- Jos mitattava kohde sijaitsee eri korkeudella mittaajan kanssa, mitattu matka ei vastaa luodin putoamaan vaikuttavaa "ballistista matkaa". Tämä pätee myös optiikan ristikolla suoritettavaan etäisyyden arviointiin, kun maali on eri korkeudella. Palataan tähän asiaan myöhemmässä kirjoituksessa.

- Varsinkin siviilikäyttöön saatavilla olevat laseretäisyysmittarit toimivat valon infrapuna-alueella, aallonpituuden ollessa noin 850 - 1500 nanometriä. Näitä aallonpituuksia käyttävien etäisyysmittarien laserkeila voidaan havaita pimeänäkölaitteilla, jolloin tarkka-ampujan tuliasema voi paljastua.


Karkea etäisyyden arviointi


Yksinkertaisimmillaan etäisyyksiä voidaan arvioida silmämääräisesti, jolloin voi saada ihan kohtalaisiakin tuloksia, jos on asiaa harjoitellut. Kuitenkin mitä pidempää matkaa arvioi, sitä vaikeampi sitä on hahmottaa. Silmämääräisessä arvioinnissa kannattaa hyödyntää itselle tuttuja mittoja, kuten jalkapallokentän pituutta, 100 metrin juoksuradan pituutta yms, joita mielessään latoo peräkkäin itsensä ja maalin välille. Tarkkuutta voi parantaa arvioimalla matka partion voimin, jolloin arvioista lasketaan keskiarvo.

Silmämääräisessä etäisyyden arvioinnissa on otettava huomioon seuraavat seikat.
Etäisyyden arvio helposti liian pitkäksi kun:
- kohde on maaston värinen
- kohde on alempana kuin ampuja
- kohde on pitkällä suoralla maasto-osuudella, kuten kadulla tai tiellä
- kohde on varjossa tai se ei näy kokonaan 
- kohde on epätasaisessa maastossa
- aurinko paistaa ampujan silmiin

Etäisyyden arvioi helposti liian lyhyeksi kun:
- kirkkaassa kelissä, kun näkyvyys on hyvä
- yksitoikkoisessa maastossa, kuten lumen peittämässä maastossa tai järven toisella puolella
- kohde on väritykseltään maastosta poikkeva
- välimaaston kasvillisuus peittää osittain kohdetta
- aurinko paistaa ampujan takaa     

Toinen hyvä tekniikka on ns. ääriarvomenetelmä. Siinä arvioidaan ensin että kuinka kaukana kohde vähintään on. Sen jälkeen arvioidaan matka, mitä kauempana kohde ei voi olla. Näiden lukujen keskiarvo on arvioitu matka kohteeseen. Alla esimerkkikuva.



Matkaa voi arvioida kartan avulla, mutta silloinkin matkan arviointi voi olla liian karkeaa suuren mittakaavan tai heikkolaatuisen kartan takia. Alla esimerkki kartan mittakaavan avulla selvitetyistä ampumamatkoista eri pisteisiin kuvitteellisella tulialueella.



Esimerkin tuliaseman sijainti ei ole paras mahdollinen, sillä se sijaitsee melko lähellä pellon reunaa. Järkevämpi sijainti olisi syvemmällä metsässä, mutta silloin ampumasektori pienenisi olennaisesti. Palataan tuliaseman valintaan ja valmisteluun jossain toisessa kirjoituksessa.

Jos taktinen tilanne sallii tulialueella liikkumisen, matkoja eri maastonmuotoihin voi selvittää mittavaijerin- tai köyden avulla. Tällä saa jo hyviä tuloksia, jos maasto on helppokulkuista. Jos mittavaijeria ei ole käytössä, askelparimittaus antaa myös melko hyviä tuloksia, jos on harjoitellut sitä etukäteen.
Oma askelparimitta selvitetään siten, että mitataan tarkasti 100 metrin matka, jonka jälkeen matka kävellään itselle normaalilla kävelyvauhdilla ja lasketaan matkaan kuluneet askelparit. On huomioitava, että jos oma askelparimitta on selvitetty tasaisella alustalla, hankalammin kuljettavassa maastossa arvioitu mitta alkaa heittää.


Etäisyyden arviointi ristikon avulla


Kirjoituksessa http://oppejatarkka-ammunnasta.blogspot.fi/2015/07/tahtainoptiikan-valmistelu-ta-toimintaan.html käsiteltiin sitä, kuinka optiikan ristikoiden kulmamitat saadaan selvitettyä, joten keskitytään nyt siihen miten kulmamittoja hyödynnetään.

Etäisyys kohteeseen voidaan laskea, kun tunnetaan kohteen koko metreinä ja milliradiaaneina. Kaava jota laskussa käytetään, on usein esitetty ns. tykkimiehen kolmion muodossa:



Esimerkiksi kun halutaan laskea ampumamatka kohteeseen, kolmiosta peitetään kyseinen kohta, jolloin näkyviin jää haluttu kaava:



Tykkimiehen kolmiota voi hyödyntää muuhunkin kuin ampumamatkan laskemiseen, mutta käsitellään sitä tuonnempana.

Otetaan esimerkki matkan arvioinnista ristikon avulla. Esimerkissä kohteena on rajan väärälle puolen eksynyt tunnukseton vihreä ukko.


Keskimääräinen etäisyys aikuisen ihmisen päälaelta haaroihin on noin 1 metri, joten käytetään sitä referenssimittana. Ukon päässä oleva kypärä ja löysät housut hieman haittaavat arviointia, mutta kun ottaa ne huomioon, saadaan kulmamitaksi noin 2,5 milliradiaania. Lasketaan etäisyys:
Tuliasemassa toimiessa laskimen käyttö voi olla hankalaa esim. hanskojen takia tai laskimesta on yksinkertaisesti paristo hyytynyt. Siksi mukana kannattaakin pitää taulukkoa, johon on valmiiksi laskettu etäisyyksiä erikokoisille kohteille ja kulmamitoille.
Taulukossa olen rajannut pois turhat yli 2000 m ja alle 250 m etäisyydet, jotta taulukon luettavuus paranisi.

 
Markkinoilla on myös erilaisia laskentakiekkoja, jotka on valmistettu kovasta muovista. Ne ovat kestäviä, nopeita käyttää eivätkä tarvitse virtaa toimiakseen. Alla esimerkki Truemiller-etäisyyslaskimesta:


Kun etäisyyttä arvioidaan ristikon kulmamittojen avulla, täytyy pitää mielessä seuravat seikat:

- Tähtäysoptiikan tarkennus ja parallaksisäätö on oltava niin hyvin asetettu kuin mahdollista, jotta ristikko ja kuva ovat teräväpiirteiset eikä ristikko pääse liikkumaan kohteen päällä.

- Optiikka täytyy tukea hyvin, jotta kuva olisi vakaa arvioinnin ajan. Paras tilanne olisi, jos ase saisi levätä bipodin ja takatuen päällä optiikka kohteeseen osoittaen, ilman että aseeseen kosketaan. Tällöin kulmamitan arviointi on helpointa, kun oma hengitysliike tai lihasvärinä ei liikuta kuvaa.

- Jos kohde mahtuu ristikon mittaviivojen välille, tarkan mitan selvittäminen on hankalaa. Tästä syystä; mitä tiheämpi ristikko, sitä tarkempi mittaus. Alla esimerkki mittaamisen vaikeudesta ensimmäisen sukupolven Mildot-tyyppisellä ristikolla, kun kohteen kulmamitta on alle 1 mrad.


Perinteisellä Mildotilla pieniä kohteita mitatessa on hyödynnettävä esimerkiksi pallojen leveyttä, etäisyyksiä pallon reunasta pallon reunaan ja palkkien leveyksiä, jotta saadaan tarkempia mittavälejä.

- Jos kohde ei ole suorassa linjassa mittaajaan nähden, on huomioitava sen aiheuttama virhe tunnettuun metrimittaan.

Hyvä esimerkki tästä on etäisyyden arviointi liikennemerkkejä hyödyntäen. Tiedetään, että normaali nopeusrajoitusmerkki on halkaisijaltaan 0,64 m, jolloin sen avulla on helppo arvioida etäisyys. http://alk.tiehallinto.fi/thohje/pdf/liikennemerkkipiirustukset_osa1_31082010.pdf
Mutta kun rajoitusmerkki onkin vinossa katsojaan nähden, sen leveyssuuntainen projisio ei olekaan enää 0,64 m, vaan vähemmän. Jos kaavassa käyttää täysimittaista kohteen kokoa, vaikka kohde on vinossa, se aiheuttaa ampumamatkan arvioinnin liian pitkäksi.



Tästä syystä on suositeltavaa, että etäisyyden arvioinnissa hyödynnettäisiin pystysuuntaisia mittoja, sillä niiden projisioiden erot todellisiin mittoihin poikkeavat vähemmän. Tietenkin jos tähystetään esimerkiksi korkeasta rakennuksesta tai vuoren rinteeltä, poikkeaa myös pystysuuntainen projisio todellisuudesta.


Stadia-asteikon käyttö


Stadia-asteikkoa käytetään ampumamatkan arviointiin pikatilanteissa, esimerkiksi hyökkäyksen tulitukiammunnassa. Stadia-asteikot ovat tarkka-ammuntaoptiikassa sidottu ennalta määriteltyyn ihmisen kehon mittaan, yleisimmin pystysuuntaiseen.

Länsimaissa pystysuuntamittana käytetään usein 1 metriä, joka on keskimääräinen mitta päälaelta haaroihin. Venäläisissä tähtäimissä pystymittana näkee joskus 1,7 metriä, joka on hyvä arvio ihmisen keskimääräisestä pituudesta. Koko pituuden hyödyntäminen stadia-asteikossa on hieman kyseenalaista, sillä aika harvoin kohde on kokonaan näkyvissä esim. aluskasvillisuuden tai muun näköesteen takia.
MSR-ristikon stadiassa hyödynnetään 1 m pystymitan lisäksi leveyssuuntamittana 0,5 metriä, joka on keskimitta hartioiden leveydestä suoraan edestä tai takaa katsottuna.

Esimerkki venäläisestä stadiasta, jossa kohde 400 metrin päässä:



Esimerkki MSR-ristikon yhdistelmästadiasta:


Koska vihreän ukon hartiasuunta ei ole kohtisuorassa, hyödynnetään 1 m pystymittaa. Kun stadian alaviiva on haarojen kohdalla, nähdään että päälaki asettuu melko hyvin 400 ja 500 metrin viivojen välille. Pikaisesti arvioiden ampumamatka olisi siis noin 450 m.

Stadia-asteikkoa voi hyödyntää myös vain osittain näkyvissä olevien kohteiden etäisyyden arviointiin, mutta tällöin olisi kyllä parempi käyttää tarkempaa hiusviivaristikkoa. Mutta tässä periaatteellinen esimerkki, kun ukosta näkyy vain pää:


Keskimääräinen mitta leuasta päälaelle on noin 25 cm, kypärän tai hatun kanssa 30 cm. Mutta pikatilanteessa stadiaa käyttäen hyödynnetään 25 cm mittaa, jotta ampumamatka olisi helpompi laskea päässä.
Ukon pää mahtuu stadian alaviivan ja 500 m viivan välille. Koska 25 cm on yksi neljäsosa yhdestä metristä, on stadian ilmoittamasta ampumamatkasta huomioitava vain yksi neljäsosa. Eli pään mahtuessa 500 metrin mittaviivan alle, ampumamatka olisi noin 125 metriä.


Asiaa vakiomitoista


Vakiomittoja tarvitaan silloin, kun arvioidaan etäisyyttä optiikan avulla. Vaikka laseretäisyysmittari olisi käytössä, vakiomittoja kannattaa kerätä muistiin siltä varalta, että mittari hajoaa tai sitä ei voi esim. taktisen tilanteen takia käyttää.

Ykkösasia mikä täytyy tietää vakiomitoista, on keskimääräisen aikuisen miehen mittasuhteet. Alla esitetyt mitat pätevät tyypilliselle länsimaalaiselle ihmiselle, esimerkiksi Aasiassa toimiessa pitää mittoja hieman tarkistaa alaspäin.



Muita mittoja mitä tulisi selvittää tarkka-ampujan toimialueelta, ovat esimerkiksi yleisimmät liikennemerkit, ovien ja ikkunoiden mitat, alueelle tyypillisten ajoneuvojen mitat sekä oman - ja viholliskaluston mitat. Etäisyyttä arvioidessa on parempi hyödyntää mahdollisimman suurta vakiomittaa, kuten vihollisen rynnäkkövaunun mittoja, sillä se pienentää arvioinnissa syntyvää virhettä.
Jos aikaa on, muitakin mittoja kannattaa kerätä muistiin. Ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että esimerkiksi limsapullon korkeutta voisi käyttää etäisyyden arviointiin.

Jos jotain yleisesti esiintyvää mittaa ei pääse selvittämään mittanauhan kanssa, mutta on käytössä laser-etäisyysmittari ja hyvä tähystysoptiikka, kohteen mitan saa selville tykkimiehen kolmion avulla.
Jos toimialueella on esimerkiksi paljon kotieläimiä, kuten vuohia, eikä koulun biologian tunneilta millään meinaa muistaa vuohen säkäkorkeutta, sen saa selville näin:
Vuohen säkäkorkeus on kulmamittana 1,8 milliradiaania ja laseretäisyysmittari antaa etäisyydeksi 321 metriä. Kun aiemmin tässä kirjoituksessa esitetystä tykkimiehen kolmiosta peittää halutun kohteen koon metreissä, jäljelle jää seuraava kaava:

Eli vuohien keskimääräiseksi säkäkorkeudeksi toimialueella voi määritellä 60 cm.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Perustietoa lentoradan selvittämisestä ja ratakortista

Tämän tekstin tavoitteena on antaa tarkka-ammunnan harrastajalle perustietoa siitä, kuinka omassa aseessa käytetyn patruunan lentoradan saa selvitettyä ja kuinka yleisimpiä ballistiikkaohjelmia voidaan hyödyntää ratakortin tekemiseen.


Perinteinen koeammnta

 

Aivan ensimmäiseksi on valittava patruuna, jota aikoo pitkän matkan ammunnassa käyttää. Se voi olla joko itseladattu tai tehdaspatruuna, aloittelijan kannattaa kuitenkin aloittaa tehdaspatruunalla. Hyviä pitkän matkan tehdaspatruunoita ovat esimerkiksi Lapua Scenar ja Sako Racehead (käyttää Sierra Match King luotia), joista jää myöhempään käyttöön laadukkaita hylsyjä jälleenlataustarpeisiin.

Jos tarkka-ampujalla ei ole aiempia lentoratatietoja, lähtönopeusmittaria eikä ballistiikkalaskinta, on turvauduttava koeammuntaan, jolla kerätään ns. DOPE (data on previous engagements).
Termi on peräisin ajoilta, jolloin ei ollut yleisesti käytettävissä ballistiikkalaskimia, vaan tarkka-ampujan piti turvautua aiempiin muistiinpanoihinsa siitä, miten käytetty patruuna on eri olosuhteissa käyttäytynyt. Jos vastaan tuli uusi tilanne, niin tarkastelemalla riittävän kattavaa DOPE:a pystyi ekstra- tai interpoloimaan vanhoista tiedoista ampuma-arvot uutta tilannetta varten.

Yksinkertaisimmillaan DOPE kerätään ottamalla ylös ampumamatka, tuuli, ilmastolliset olosuhteet ja osumat taulussa. Myös käytetty tuki, valaistusolosuhteet yms. voidaan merkitä muistiin. Ihanteellisinta olisi, jos koeammunnan pystyisi suorittamaan vakioiduille matkoille, esim. 100 - 1000 m sadan metrin portailla, eri sääoloissa, jotta kerätty data olisi mahdollisimman johdonmukaista eri olosuhteille. Alla esimerkki DOPE-kirjasen lehdestä, johon tietoja kerätään:


Menetelmässä on huonona puolena inhimillisen virheen määrä, joka kasvaa periaatteessa joka laukauksella.

Luotien ominaisuuksista ja lentoradan laskennasta


Asia ei varmaankaan useimmille tule yllätyksenä, mutta pitkälle ammuttaessa toiset luodit suoriutuvat tehtävästä paremmin kuin toiset. Erot johtuvat yksinkertaistetusti luotien muotoilusta, massasta sekä massan jakautumisesta luodin sisällä. Nämä ominaisuudet vaikuttavat siihen kuinka hyvin luoti pystyy säilyttämään lentonopeutensa ilmaa halkoessaan. Suure joka kuvaa tätä "hyvyyskerrointa" on nimeltään ballistinen kerroin, yleisesti BC (ballistic coefficient). Periaatteessa mitä suurempi BC on, sitä paremmin luoti lentää.

Jotta asia ei olisi niin yksinkertainen, luodin lennolle on kehitetty erilaisia matemaattisia malleja, joihin ballistiikkalaskurit ja erilaiset laskutikut ja - ympyrät perustuvat. Malleissa on käytetty lentoradan laskennassa ns. standardiammuksia, joilla kullakin on erilainen vastuskäyrä. Ensimmäinen standardiammus on ollut Kruppin standardiammus vuodelta 1850, jonka nimeksi on annettu G1. Se on aikansa kuva ihanteellisesta luodista, johon kaikkia muita luoteja verrattiin.

Standardiluoteja on monia muitakin, mutta niistä TA-toiminnassa kiinnostavin on G7-standardiluoti, eli pitkä veneperäinen "very low drag" luoti.


Luotivalmistajat voivat ilmoittaa luodeilleen BC-arvot G1 - ja G7-malleille, joista G1 arvo on suurempi. Käytännössä kaikki nykypäivän luodit joita käytetään pitkän matkan ammunnassa, perustuvat G7 muotoon. Jos lentoradan laskennassa käyttää veneperäiselle suoralentorataiselle luodille G1-mallin vastuskäyrää, laskettu lentorata alkaa poiketa todellisuudesta matkoilla, jossa luodin lentonopeus alkaa hidastua kohti äänennopeutta.

Alla havainnollistava käyrä siitä, kuinka G1 ja G7 vastuskäyrät ovat melko yhtenevät noin 500 metrin matkalle, jossa tarkasteltava luoti lentää vielä noin puolitoistakertaista äänennopeutta, mutta sen jälkeen eroja alkaa syntyä. Suurimmat erot malleissa ovat transsoonisella alueella, jossa G1 mallin vastuskerroin (CD = coefficient drag) on pienempi kuin G7 mallissa, eli G1 malli on optimistisempi luodin suorituskyvyn kannalta.

Huomioitavaa on, että vaikka vastuskäyrissä on eroa jo 500 metrin jälkeen, lasketut lentoradat (kuvaajan vasemman reunan taulukko) alkavat poiketa toisistaan enemmän vasta 800 metrin jälkeen. Tämä johtuu siitä, että vaikka G1-mallin vastuskerroin on suurilla lentonopeuksilla hieman korkeampi kuin G7-mallilla, ja hitaammalla nopeudella kerroin puolestaan on selvästi matalampi, luodin kumulatiivinen putoama on 800 metriin asti samaa luokkaa kuin G7-mallissa.

Ballistiikkalaskimissa voi yleensä valita, haluaako käyttää laskennassa G1- vai G7-mallia. Tällöin on otettava huomioon käytettävän luodin muoto, ja valittava sille parhaiten sopiva malli ja syötettävä mallia vastaava BC-arvo laskimeen. Huomioi kuitenkin, että valmistajan ilmoittama BC on joskus todellista suurempi, sillä korkea BC on markkinaetu luodille.  Tällöin BC:tä on rukattava alaspäin koeammunnan tulosten perusteella.
Laskettu lentorata on melko hyvin paikkansa pitävä alle 800 metrin matkoilla, riippuen tietenkin aseen kaliiperista ja luodin lähtönopeudesta.

Mutta koska valmistettu luoti ei ikinä ole aivan standardiammuksia vastaava, niiden todellinen lentorata on sekoitus G1 - ja G7-mallien ratoja, sillä luodin todellinen BC muuttuu sen lennon aikana. Aiemmin tästä on selvitty laskemalla lentorata osissa, käyttäen joko G1- tai G7 mallia ja vertaamalla laskettua lentorataa koeammunnan tuloksiin, jonka jälkeen laskentaa on hienosäädetty enemmän todellisuutta muistuttavaksi. Se on ymmärrettävästi ollut hankalaa ja aikaa vievää, joten parempikin tapa on kehitetty.

Laadukkaat luotivalmistajat ovat omissa koeammunnoissaan dopplertutkilla selvittäneet luotien todelliset lentoradat, käyttäen eri lähtönopeuksia. Koeammunnan olosuhteet huomioiden tuloksista on saatu muodostettua matemaattinen malli, joka ottaa huomioon luodin muuttuvan BC:n eri lentonopeuksilla.
Tällä hetkellä dopplermitatut lentoratatiedot ovat paras mahdollinen apuväline luodin lentoradan laskennassa. Dopplermitattu lentoratatieto mahdollistaa myös aiempaa tarkemman ammunnan aliäänisille matkoille.

Dopplertutkalla mitatut lentoratatiedot ovat yleensä maksullisia ja jos niitä jokin valmistaja tarjoaa ilmaiseksi, niin niistä on voitu poistaa lentoratatiedot aliäänisiltä lentonopeuksilta.
Toiseksi paras vaihtoehto lentoradan selvittämisessä onkin laadukkaiden ballistiikkalaskinten todennusmahdollisuus, eli "truing". Siinä esimerkiksi G7-mallia käyttäen lasketaan vallitsevien olosuhteiden ja mitatun lähtönopeuden perusteella lentorata luodille. Lentoratatiedoista selvitetään se matka, jolla luoti on lähellä aliääniseksi muuttumista.

Tätä matkaa vastaavalle kohdalle viedään suuri maalitaulu, tai vaihtoehtoisesti ammutaan sopivalla matkalla olevaan mäenrinteeseen, josta näkee helposti luodin iskemän verrattuna tähtäyspisteeseen. Kun on saatu selvitettyä luotien osumien poikkeama tähtäyspisteestä milliradiaaneina, saatu poikkeama ja käytetty ampumamatka syötetään laskimen todennusosioon, joka korjaa lasketun lentoradan paremmin todellisuutta vastaavaksi. Mitä lähemmäs koeammunta saadaan transsoonista aluetta ja mitä tarkemmat olosuhde- lähtönopeus- ja ampumamatkatiedot saadaan syötettyä laskimeen, sitä "puhtaampi" käyrä saadaan laskimesta ulos.


Lähtönopeuden mittaus


Oikea lähtönopeus on olennainen osa lentoradan laskennassa, ja sen mittaus tulee tehdä huolellisesti. On myös huomioitava, että vaikka teoriassa käyttäisi aivan tasalaatuista patruunaa identtisissä sääolosuhteissa, piipun kuluminen, kuparoituminen ja likaisuus vaikuttaa lähtönopeuteen. Siksi käytössä olevalle patruunatyypille pitääkin aika ajoin mitata lähtönopeus uudestaan.

Olisi myös suotavaa, että patruunatyypistä jota käyttää, saisi mitattua lähtönopeuden eri ruudin lämpötiloilla. Näin saadaan tarkempi lämpötilakorjauskerroin selvitettyä. Jos tähän ei ole aikaa tai mahdollisuutta, kohtalainen likiarvo lämpötilakorjaukselle on 0,7 m/s per celsiusaste.

Lähtönopeutta mitattaessa ammutaan 5-10 laukausta rauhalliseen tahtiin ja saaduista mittaustuloksista lasketaan keskiarvo. Jos jokin mittaustuloksista poikkeaa merkittävästi muista, sitä ei huomioida keskiarvossa. On myös tärkeää että ammutaan todellakin rauhassa, jotta ase ei ehdi liikaa lämmitä. Kun patruuna syötetään lämpimään aseeseen, sen ruuti alkaa lämmetä, joka kasvattaa lähtönopeutta ja sitä kautta mittausvirhettä.

Lähtönopeuden mittauksen yhteydessä olisi hyvä myös kohdistaa ase, jotta ballistiikkalaskimen vaatimat kohdistustiedot ja lähtönopeusarvo olisivat yhtenevät.

Lähtönopeusmittareita on monenlaisia, on valokennoihin, magneettikentän muutokseen ja dopplertutkaamiseen perustuvia mittareita. Perusharrastajalle helpoimmin saatavilla oleva on valokennoihin perustuva mittari, joista esimerkkinä Shooting Chrony.


Valokennotekniikkaan perustuvissa mittareissa on huonona puolena niiden herkkyys valaistusolosuhteille, mittarin vaatima tarkka asento luodin lentorataan nähden ja aseen suupaineen aiheuttamat häiriöt. Lisäksi niissä on huomioitava mittarin etäisyys aseen piipusta, jolloin mittari näyttää todellista hieman alhaisempia lähtönopeuksia.

Parempi mittari on magneettikentän muutokseen perustuva mittari, joka kiinnitetään aseen piippuun. Tälläinen on esimerkiksi Magnetospeed.




Tämän tyyppinen mittari on tunteeton sääolosuhteille, ja mittari on helpompi suunnata oikein luodin lentoon nähden. Huonona puolena on se, että ohutpiippuisissa aseissa ei välttämättä voi suorittaa aseen kohdistusta samaan aikaan lähtönopeuden mittaamisen kanssa, sillä mittari voi vaikuttaa piipun värähtelyyn.

Uusimpana kuluttajamarkkinoille tullut mittari on LabRadar, joka perustuu dopplertutkaukseen. Se on tunteeton säälle, eikä vaikuta aseen käyntiin mittauksen aikana.


Mittausolosuhteiden huomiointi


Kun lähtönopeutta mitataan ja asetta kohdistetaan, on otettava muistiin silloin vallinneet sääolosuhteet. Jos ase kohdistetaan 100 metrin matkalle, tuulta ei välttämättä tarvitse huomioida, sillä sen aiheuttama epätarkkuus häviää kohinaan. Mutta esim. 300 m kohdistukselle tuuli olisi jo huomioitava.

Tärkeämmät olosuhdetiedot ovat ilman lämpötila, ruudin lämpötila, ilmanpaine, korkeus merenpinnasta ja suhteellinen kosteus.

Ilman ja ruudin lämpötilan voi useimmiten merkitä samaksi, poikkeuksena kuitenkin esimerkiksi tilanteet joissa patruunoita on säilytetty lämpimässä autossa, taskussa, auringonpaisteessa tai muussa paikassa, jonka lämpötila eroaa ulkoilmasta.

Ilmanpaine on kytköksissä korkeuteen merenpinnasta. Jos ilmanpaine on mitattu esim. taskukokoisella sääasemalla jossa ei ole GPS-ominaisuutta korkeuden selvittämiseen, voidaan mitattua ilmanpainetta käyttää sellaisenaan.
Mutta jos ilmanpaine on saatu esim. Ilmatieteenlaitoksen palvelusta, se on siinä ilmoitettu merenpinnan tasoon suhteutettuna, jolloin on huomiotava ampumapaikan korkeus merenpinnasta. Useimpiin ballistiikkalaskimiin saa syötettyä kummankin tiedon, jolloin ne otetaan huomioon automaattisesti, mutta jos sitä mahdollisuutta ei ole, niin ilmanpaineen merenpinnalla saa muutettua ampumapaikkaa vastaavaksi seuraavasti:


Suhteellisella kosteudella ei ole niin suurta merkitystä, mutta hyvä se on ottaa muistiin. Jos kosteutta ei saa selville, riittävään tarkkuuteen pääsee 50 % kosteudella.

Esimerkki ilmaisesta Lapua Quicktarget Unlimited ohjelmasta



Lapua Quicktarget Unlimited on ilmaiseksi Lapuan nettisivuilta ladattava ballistiikkalaskin, joka hyödyntää luodeille mitattua tutkadataa lentoratojen laskennassa.
http://www.lapua.com/en/customer-center/lapua-ballistics/download-lapua-edition.html

Kuten jo nimikin kertoo, mitattu tutkadata on pätevä vain Lapuan omille luodeille, eikä ilmaisversion lentoratakirjastoon voi tuoda muiden valmistajien luotien tietoja.

Ohjelman asennuksen jälkeen annetaan aseen tiedot kuvan mukaiseen punaisella rajattuun kenttään.


Laatikossa olevia tietojen yksiköitä pystyy muuttamaan, paitsi Sight. Adj. MOA per Click. Yksikön muutos tapahtuu klikkaamalla hiiren osoitin halutun tiedon kenttään, ja sen jälkeen hiiren oikella korvalla klikataan tiedon yksikköä. Silloin aukeaa valittavissa olevien yksiköiden lista.

Sitten annetaan tietoja kohdistuksen osumista:


Seuraavaksi tiedot kohdistuspaikan maantieteellisestä sijainnista ja ilmastollisista olosuhteista:


Lopuksi valitaan käytettävä kaliiperi ja luoti sekä annetaan lähtönopeus. Vastuskäyräkirjastosta haetaan luotia vastaava malli.


Sitten syötetään laskennassa huomioitavaksi halutut arvot. Ne voivat olla joko paikan päällä mitattuja tai kuvitteellisia.



Table Scale osiossa määritellään kuinka pitkälle lentorataa lasketaan ja millaisin välimatkoin ampuma-arvot ilmoitetaan.

Gunsite Data osiossa määritetään mm. ampumapaikan korkeus ja ampumakulma.

Enviromentals Properties osiossa annettavat ampumasuunta sekä leveys- ja pituuspiiri vaikuttavat korioliskorjaukseen, eli siihen kun pitkillä lentoajoilla maapallo ehtii pyörähtää luodin alta pois.

Atmosphere Settings osiossa annetaan ilmanpaine, suhteellinen kosteus ja ilman lämpötila.

Wind Settings osiossa määritellään tuulen nopeus ja suunta. Jostain syystä ohjelman ilmaisversiossa tuulitiedot on syötettävä kohdistuspaikan ilmastollisiin olosuhteisiin, josta ne tuodaan käyttöön Use Sight-In Data for Table nappia painamalla.

Kun halutut tiedot on annettu, ohjelmaikkunan yläpalkissa olevasta Show-kohdasta valitaan haluttava laskennan lopputulos, jonka jälkeen painetaan Calculate. Jos haluaa saada aikaiseksi ratakortin, jossa näkyy tarvittavat napsujen määrät eri ampumamatkojen korotuksille ja tuulikorjaukset, valitaan Trajectory Table.

Tulos näyttää seuraavalta, josta olen korostanut ne tiedot, jotka poimitaan siirrettäväksi helpommin luettavaan ratakorttiin, jonka jokainen saa tehdä mieleisekseen.
Range = ampumamatka metreissä
Correction to Elevation for Zeroing = korokorjaus napsuina
Correction to Windage for Zeroing = sivukorjaus napsuina
Muistakin tiedoista on apua, mutta kerrotaan niiden hyödyntämisestä jossain muussa kirjoituksessa.



Koro- ja sivukorjaus ovat taulukossa napsuina, joiden suuruus on määritelty aseen tietoihin. Jos on merkinnyt napsun määräksi 1 cm / 100 m, napsut voidaan muuttaa milliradiaaneiksi siirtämällä pilkkua yhden numeron verran vasemmalle. Esimerkiksi 102,7 napsua = 10,27 mrad.

Huomioitavaa on, että jos taulukon laskee nollatuulella, punaisella korostettu sivukorjaus antaa puhtaan kiertopoikkeamakorjauksen, kuten tässä esimerkkilaskennassa.
Taas kun laskennassa otetaan tuuli ja sen suunta huomioon, lukuun sisältyy sekä kiertopoikkeamakorjaus että tuulikorjaus.
Jos haluaa selville puhtaan tuulikorjauksen ilman kiertopoikkeaman huomioon ottamista, täytyy vain merkitä asetietoihin rihlannousuksi 0.

Esimerkki ratakortista


Koska ballistiikkalaskimien ulos sylkemät taulukot ovat yleensä melko sekavia, ne kannattaa muokata helpommin luettavaan muotoon. Alla esimerkki ratakortista, jota itse käytän.


Olen värikoodannut ampumamatkat seuraavasti:
Harmaa = lyhyet matkat
Sininen = keskipitkät matkat
Vihreä = pitkät matkat,
Keltainen / oranssi = ylipitkät matkat (luoti lentää alle äänennopeutta)

Koska ylipitkiä matkoja ammutaan harvemmin, ne ovat erillisessä taulukossa poissa tilaa viemästä.
Ampumamatkojen porrastus kannattaa harkita matkan mukaan, lyhyillä matkoilla riittää karkeampi porrastus, mutta pitkillä matkoilla jossa taulukon interpoloinnin epätarkkuuden aiheuttama heitto kasvaa, porrastuksen on hyvä olla tiheämpi.

Ratakorttiin olen liittänyt ns. tuuliympyrän, jonka avulla on helppo arvioida erisuuntaisten tuulien sivukomponentti. Alla esimerkki 700 metrin ampumamatkalle, jossa tuuli puhaltaa 6 m/s noin kello yhdestä.


Taulukosta nähdään, että 700 metrin matkalle tuulikorjaus 6 m/s suoralle sivutuulelle olisi 2,7 mrad. Tuulen puhaltaessa kello yhdestä, seurataan 6 m/s kaarta, kunnes päädytään halutun suuntaviivan kohdalle. Tästä seurataan katkoviivaa suoraan alaspäin, jolloin selviää, että kello yhdestä puhaltava 6 m/s tuuli vastaa vaikutukseltaan 2 m/s suoraa sivutuulta.
Kun katsotaan 2 m/s sivutuulen vaikutus 700 metrin kohdalla, saadaan tuulikorjaukseksi 0,9 mrad.

Ratakortteja on hyvä valmistella eri lämpötiloille ja ilmanpaineille sekä laminoida ne, jotta kenttäolosuhteissa olisi saatavilla mahdollisimman hyvin kulloisiakin olosuhteita vastaava ratakortti. Hyvä paikka säilyttää ratakortteja on reisitaskuun sopiva karttalaukku, johon voi kalvon alle laittaa parhaiten olosuhteisiin sopivan ratakortin heti näkyville.



Pikatilanteita varten, jossa ei ole aikaa kaivaa tarkkaa ratakorttia esille, voi hyödyntää yksinkertaistettua ratakorttia. Yksinkertaistetussa kortissa on ideana sen pienempi koko, jotta sen voi esimerkiksi teipata aseen tukkiin tai kantaa ranteessa. Hyvä ranteeseen sopiva kotelo on esimerkiksi suunnistuksesta tuttu määritekotelo.



perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kiväärin valmistelu TA-toimintaan

Koska kaikilla ei ole varaa tai halua puhdasverisen tarkka-ammuntakiväärin hankintaan, niin tässä ohjenuoria kuinka normaalista metsästysaseesta saa enemmän irti tarkka-ammunnassa.


Kiväärin petaus ja vapaasti värähtelevä piippu


Huono petaus tarkoittaa sitä, että tehtaalta tullessaan aseen aktion ja tukin sovitus ei ole paras mahdollinen. Tällöin ne ovat joistakin kohdista kiinni toisissaan ja joistakin irti. Kun aktio kiristetään pulteilla tukkiin, epätasainen sovitus vääntää aktioon jännitystä, jolloin aseen tarkkuus heikkenee.

Piippu voi ottaa tukkiin kiinni joko tukkimateriaalin "elämisen" takia, piippukourun muotoilun takia, piipun kuumentuessa tai esim. kovalta tuelta ammuttaessa. Tällöin tarkkuus on huono, sillä piippu ei pääse värähtelemään joka laukauksella samalla tavalla, joka vaikuttaa epäsuotuisasti luodin lentoon. Siksi pyritään vapaasti värähtelevään piippuun, joka ei kosketa tukkiin kuin patruunapesän kohdalta.

Petauksen ja piippukourun avarruksen voi tehdä itsekin, kunhan on etukäteen perehtynyt siihen mitä tuleman pitää. Huonosti tehty petaus voi pilata koko kiväärin, tai ainakin teettää paljon turhaa työtä petauksen uudelleen tekemisen muodossa.
Alla esimerkkivideo puutukkisen kiväärin petauksesta ja piipun tekemisestä vapaasti värähteleväksi.




Piipun rihlannousun ja kiertymissuunnan selvittäminen

Jos jostain syystä ei ole tiedossa, mikä on piipussa käytetty rihlannousu, asia pitää selvittää. Rihlannousu vaikuttaa kiertopoikkeaman määrään ja siihen, minkä pituista luotia kannattaa aseessa käyttää. Mitä tiukempi, eli mitä lyhyempi rihlannousu, sitä pidempää luotia voidaan ampua, että se vielä vakautuu lennossa kunnolla.

Toisaalta jos rihlannousu on liian tiukka, kevyet tai muuten heikkorakenteiset ja epäkeskot luodit voivat hajota ilmassa tai alkaa pyörimään hallitsemattomasti.
Tässä linkissä lisää asiasta: http://anarchangel.blogspot.fi/2007/01/stabilization-mythology.html

Esimerkiksi jos rihlanousu on 8'', se tarkoittaa että rihlaus tekee yhden kokonaisen kierroksen 8 tuuman matkalla. 12'' nousu taas yhden kierroksen 12 tuuman matkalla ja niin edelleen.

[https://en.wikipedia.org/wiki/Polygonal_rifling]

Piipun rihlannousun saa selville melko tarkasti tiukan puhdistuslapun, pyörivällä kädensijalla varustetun puhdistuspuikon, rullamitan, puikon ohjurin ja tussin avulla seuraavasti:

- Aseta puhdistuspuikon ohjuri patruunapesään

- Merkitse tussilla puhdistuspuikkoon lähelle kädensijaa pieni viiva tai piste

- Laita puhdistuspuikkoon tiukka puhdistuslappu, joka pureutuu hyvin rihloihin

- Työnnä puikkoa ohjurin läpi piippuun siten, että merkintä kahvan lähellä osoittaa ylöspäin

- Mittaa kuinka paljon puikkoa on näkyvissä kahvasta ohjurin reunaan

- Työnnä puikkoa piippuun, varmistaen että puikko pääsee pyörimään rihlauksen tahdissa

- Kun huomaat merkintäviivasta, että puikko on tehnyt täyden kierroksen, mittaa uudelleen matka kädensijasta ohjurin reunaan

- Kun vähennät äsken mitatun tuloksen ensimmäisestä mittauksesta, saat selville sen matkan jossa rihlaus tekee yhden kierroksen

- Muunna tulos tuumiksi, jolloin rihlannousu on selvillä

Kun rihlannousu on selvillä, sopivan pituisen luodin saa selville yksinkertaistetulla Greenhillin kaavalla, joka on seuraava:



Huomioi, että kaikki mitat kaavassa ovat tuumina.
Esimerkiksi jos .308 WIN kiväärissä on 11'' rihlannousu, kaava menee 150 * 0,308'' ^ 2 / 11 = 1,2936''. Eri kaliipereissa käytettyjen luotien halkaisijat on listattuna täällä: http://www.chuckhawks.com/rifle_bullet_diameter.htm
Ja eri valmistajien luotien pituuksia melko kattavasti täällä:
http://www.jbmballistics.com/ballistics/lengths/lengths.shtml

Rihlauksen kiertosuunta on yleensä myötäpäivään, mutta asia kannattaa kuitenkin varmistaa. Myötäpäivään kiertävä rihlaus aiheuttaa luotiin ampumasuunnassa oikealle päin vievän kiertopoikkeaman, vastapäivään kiertävä taas vasemmalle päin vievän poikkeaman. Kiertosuunnan saa selville yksinkertaisesti kurkkaamalla valoa vasten patruunapesän kautta piippuun. Kuvassa esimerkkinä tykin putken myötäpäivään kiertävä rihlaus.

[https://www.anacortesgunshop.com/the-truth-behind-twist-rates]

 Poskipakka


Jos tähtäinoptiikassa on suuri etulinssi, niin optiikka voi asettua korkeiden jalkojen / jalustan takia epämukavan korkealle aseen perään nähden, jolloin tähtääminen on hankalaa. Myöskin kivääreissä, jotka on alunperin suunniteltu avotähtäimisiksi ja niihin on jälkeenpäin asennettu tähtäinoptiikka, voi tukin muotoilu olla epäkäytännöllinen optiikan käytön kannalta.
Hätäratkaisuna sopivan korkuisen tuen saamisessa voi käyttää esim. vaahtomuovia ja ilmastointiteippiä, mutta parempiakin tapoja on.
 
Tässä muutama esimerkki:


Tukkisepän tekemä säädettävä poskipakka.


Pikakiinnitteinen poskipakka.


Säädettävä tarvikeposkipakka.


Patruunataskullinen poskipakka



Perälevy


TA-aseen perän pituus on yleensä lyhyempi kuin normaalissa kiväärissä, sillä ammunta tapahtuu useimmiten joltain tuelta. Liian pitkä perä voi vääristää ampuma-asentoa, joka taas vaikeuttaa rekyylinhallintaa, jolloin ei välttämättä ehdi itse nähdä mihin luoti lentää. Liian pitkä perä voi myös haitata sopivan silmänetäisyyden löytämistä okulaariin, jolloin tähtäimen näkökentästä on vaikea saada täyttä kuvaa. Silmänetäisyysongelmaa kannattaa ensisijaisesti yrittää korjata muuttamalla optiikan kiinnitystä, mutta joskus voi tulla tarpeen perän lyhennys.

Jos aseessa on liian pitkä perä, sitä voi lyhentää itse ja asentaa perään uusi paremmin rekyylia vaimentava perälevy, joka voi olla myös eri asentoihin säädettävä omien mieltymysten mukaan.




Laukaisun säätö


Tarkkuuskiväärin laukaisuvastuksesta on monia mielipiteitä, joten jokainen ampuja saa säätää vastuksen juuri mieleisekseen. Perusperiaatteena laukaisun olisi kuitenkin oltava kevyt, jotta ase ei heilahda nykäisyn takia laukaisuhetkellä, mutta kuitenkin ennustettava. Vanha opetus, että "laukaisun on tapahduttava niin, ettei ampuja edes huomaa sitä kuin vasta rekyylistä" on mielestäni pötyä. Miten muka voi ampua todellisesti tarkkoja laukauksia, jos ei edes tiedä koska luodin lähettää matkaan?

Laukaisua voi säätää itse esimerkiksi hiomalla laukaisukoneiston virepintoja ja jousia vaihtamalla, kunhan taas kerran tietää mitä tekee. En ole aseseppä, joten en tätä asiaa ala neuvomaan. Uhkana on liika herkkyys huolimattoman työn tuloksena, joka tekee aseesta vaarallisen käsitellä.

Parempi vaihtoehto on hankkia säädettävä laukaisukoneisto, joita on saatavilla useimpiin aseisiin eri valmistajilta. Laukaisukoneistoja on saatavilla myös ns. 2-stage ominaisuudella, jossa on aluksi tietyn pituinen raskaampi etuveto, jonka loputtua liipaisu tapahtuu pienellä voimalla.
Säädettävissä laukaisukoneistoissa voi varmistin poiketa aseen alkuperäisestä, viritys tapahtua eri tavalla ja liipaisimia saa eri muotoisina.
Kuvassa esimerkkinä Tikka T3:een sopiva 2-stage CG Universal Match Trigger.


Monissa nykyaseissa on kylläkin jo tehtaalta tullessaan säädettävä laukaisukoneisto, joiden säätövara ja saavutettava herkkyys on todennäköisesti riittävä.


Lippaat


TA-aseen tulisi olla lippaallinen. Makasiinillinen kivääri on liian hidas ladata uudestaan täyteen kapasiteettiin. Onneksi on olemassa konversiosarjoja, joilla makasiinillisia kivääreitä pystyy muuttamaan lipaskäyttöisiksi.
Esimerkkinä Remington 700 kiväärissä on vakiona tälläinen avattava makasiini alaraudassa:


Eri valmistajilla on saatavilla uusia alarautoja, joiden avulla aseessa pystyy käyttämään vaikka Accuracy Internationalin valmistamia teräslippaita:



Mielestäni lippaan tulisi vetää 10 patruunaa, jotta välttyy tiuhaan tahtiin tulevilta lippaan vaihdolta esim. tulitukiammunnassa. Aina kun vaihtaa lippaan, rikkoo myös ampuma-asennon, joka hidastaa maalien uudelleen löytämistä. Normaalisti metsästyskiväärin lipas vetää vain 3-6 patruunaa, riippuen kaliiperista ja tietenkin lippaan koosta.

Esimerkiki Tikka T3 metsästysmallin .308 WIN kiväärissä on vakiona kovamuovinen kolmen patruunan lipas ja lisävarusteena saa viiden patruunan lippaita. Tähänkin aseeseen on saatavilla uusi alarauta, joka mahdollistaa pidempien teräslippaiden käytön:


Yleisin TA-käyttöön soveltuva isompi tarvikelipas on kuvissa esiintyvä AICS teräslipas, joka on kestäväksi todettu. Lipas on myös varmatoiminen, sillä se on ns. yksirivinen, eli patruunat eivät ole limittäin lippaan sisällä, joka vähentää mahdollisia syöttöhäiriöitä. Yksirivisyyden huono puoli on se, että lippaan pituus kasvaa verrattuna samanvetoisiin kaksirivisiin lippaisiin.
Lisäksi AICS lippaissa on melko paljon tyhjää tilaa sisällä, joten sinne joutuva lika ei aiheuta syöttöhäiriötä niin herkästi kuin tiiviimmäksi suunnitelluissa lippaissa.


Piipun vaihto ja kierteet nokalle


Metsästysaseessa on normaalisti melko ohut ja ehkä kohtalaisen lyhytkin piippu, jolla on haettu parempaa käsiteltävyyttä ja painon säästöä liikkuvassa metsästyksessä. Tarkka-ammunnassa ohuesta ja lyhyestä piipusta on jonkin verran haittaa.

Ohut piippu lämpenee nopeammin ammuttaessa tiheään tahtiin, jolloin piipun lämmittämä ilma väreilee optiikan edessä ja haittaa tähtäämistä. Ohut piippu ei ole myöskään välttämättä pituuteensa nähden riittävän jäykkä, jolloin piipun suurempi värähtely voi haitata tarkkuutta.

Patruunassa käytetystä ruutimäärästä- ja laadusta riippuen ruuti ei välttämättä ehdi palaa riittävästi lyhyessä piipussa, jolloin tuloksena on tarpeettoman suuri suuliekki ja alemmat lähtönopeudet verrattuna pidempään piippuun, jossa ruuti ehtisi palaa täydellisemmin.

Jos haluaa parantaa aseen tarkkuutta, piippu kannattaa vaihdattaa asesepällä ainakin paksumpaan ja halutessaan pidempään, jos haluaa suurempia lähtönopeuksia. Lisäksi piipun nokalle kannattaa teettää kierteet, jotta myöhemmin piippuun voi kiinnittää joko suujarrun tai äänenvaimentimen.

Kierteitä tehdessä on mahdollisuus, että heikkolaatuisesta piipusta saattaa laueta sisäisiä jännityksiä. Tämä vääristää piipun suun mittoja ja heikentää sitä kautta tarkkuutta.



Seuraava kysymys onkin, että minkä pituinen piippu on sitten hyvä? Taktisessa mielessä ajatellen liian pitkästä piipusta on haittaa, kun sellaisen rautakangen kanssa on hankala toimia maastossa, vaikka piipusta saisikin hyviä lähtönopeuksia. Lisäksi paksussa mutta ylipitkässä piipussa, voi olla samat liikavärähtelyongelmat kuin ohuessa ja hieman lyhyemmässä.
Paksu ja lyhyt piippu on taas mukava käsitellä ja se on tarkka jäykkyyden ansiosta, mutta lähtönopeudet ovat pienempiä, sekä rekyyli on suurempi aseen pienemmän massan takia.

Todd Hodnett, joka on arvostettu pitkän matkan ammunnan kouluttaja Texasista, sanoo että hyvä kompromissi piipun pituudelle käsiteltävyyden ja hyvien lähtönopeuksien välillä olisi 20 tuumaa, joka pätee monelle kaliiperille.
Tässä vielä linkki mielenkiintoiseen testiin, jossa on tutkittu piipun pituuden vaikutusta aseen tarkkuuteen ja lähtönopeuksiin. Tulokset tukevat Hodnettin näkemystä.
http://rifleshooter.com/2014/12/308-winchester-7-62x51mm-nato-barrel-length-versus-velocity-28-to-16-5/

Piipun profiilia kannattaa myös harkita, sillä harvemmin piipusta kannattaa teettää tasapaksu kanki alusta loppuun. Sehän olisi liian painava, vaikka värähtelyn kannalta tasapaksuus olisi hyvä asia. Melko yleinen tarkkuuspiippuprofiili ainakin Suomessa mukailee Sako TRG:n piipun profiilia, joka on hyväksi todettu. Profiilin valinnassa kannattaa konsultoida pätevää piippuseppää, joka auttaa tarkoitukseen sopivan piipun valinnassa.

Joissain aseissa näkee uritettuja paksuja piippuja, joilla haetaan parempaa lämmönpoistumaa piipusta ja painonsäästöä.


Piipun uritus ei kuitenkaan ole välttämättä viisasta, sillä jos piipun tekovaiheessa siihen on jäänyt jännitystiloja, jälkeenpäin tehtävä uritus voi laukaista ne. Tällöin tarkkuus mahdollisesti kärsii. Monien tarkkuuspiippujen valmistajien takuu raukeaakin, jos piippu uritetaan jälkeenpäin.

Optiikan kiinnitys


Yksi yleisimmistä tavoista kiinnittää optiikka kivääriin, on asentaa picatinnykisko aseen lukkorungon päälle.

 [http://www.mil-optics.de/43/Montagen/Zubeh%C3%B6r/IEAPicatinnyschienen/SakoTRG]

Picatinnykisko mahdollistaa monien erilaisten optiikan jalkojen ja jalustojen käytön, sekä se voi olla kallistettu hieman nokalleen, jolloin optiikan säätötorneista saadaan lisää naksuja käyttöön korokorjauksessa. Huonona puolena se tuo yhden liitoskohdan lisää tähtäinpakettiin, joka voi rekyylin voimasta löystyä.

Jos optiikan jalustan kiinnittää suoraan lukkorunkoon jyrsittyihin uriin, vähentää yhden hajoamispaikan optiikan kiinnityksessä. Jos haluaa optiikkaa nokalleen korovaran lisäämiseksi, on käytettävä kallistettua kiinnitysjalustaa.

[http://tikka.moukaridemo.com/features.php]

Tähtäimen kiinnitykseen käytetään joko jalallisia renkaita, tai yhtenäisiä jalustoja. Näitä on saatavina joko kiinteinä tai pikairrotteisina. Jalustaa valitessa on huomioitava käytettävän tähtäimen etulinssin halkaisija, joka vaikuttaa jalkojen korkeuteen ja tähtäimen runkoputken halkaisija, jonka mukaan valitaan kiinnitysrenkaat.
Jalusta on yksi tärkeimmistä osista TA-kiväärissä. Tuhansien eurojen arvoinen tähtäysoptiikka on hyödytön, jos jalustaksi on hankittu joku vempula Kiinan ihme.
Alla muutama esimerkki hyvistä jalustoista:




Sako Optilock jalat ja renkaat


Larue Tacticalin pikairroitettava jalusta


Spuhrin valmistama jalusta, joka on koneistettu yhdestä alumiinipalasta



Bipod


Tarkkuukiväärissä on hyvä olla etujalat, eli bipod. Bipod kiinnitetään joko hihnalenkin istukkaan tai esim. tukissa olevaan picatinnykiskoon. Bipodin tulee olla kallistettava, ja kallistuksen jäykkyyttä pitää pystyä säätämään. Kallistettavuusvaatimus tulee siitä, että pitkälle ammuttaessa on ensiarvoisen tärkeää, että aseen optiikan ristikko on suorassa maailmaan nähden ja kallistamalla asetta saavutetaan vaateri pienimmällä vaivalla. Jos kallistusta ei ole, menee turhaa aikaa jalkojen pituuden säädön venkslaamiseen.

Kallistuksen jäykkyyttä pitää pystyä säätämään, sillä jos aseeseen kiinnitetään esimerkiksi valonvahvistin, aseen painopiste nousee korkeammalle. Tällöin liian löysä bipodin kallistus voi aiheuttaa aseen kaatumisen pienestä tönäisystä.

Jalkojen pituutta on pystyttävä säätämään, jotta aseen korkeus saadaan ampuma-asentoon sopivaksi. Joidenkin valmistajien bipodien jalkoihin on saatavilla myös erilaisia "tassuja", joilla voi parantaa bipodin otetta alustasta. On olemassa esimerkiksi leveitä suksimaisia tassuja lumelle, jääpiikkejä ja erilaisia kynsiä sekä kumitassuja kitkaa parantamaan eri alustoilla.
Lisäksi voi hankkia reppuun varalle odottamaan extrakorkeita bipodeja, joilla pystyy tarvittaessa ampumaan tuelta esim. korkeassa ruohikossa, mutta palataan tähän asiaan toisessa kirjoituksessa.
Kuvassa on Harris BR 6-9'' Swivel bipod, joka on hyvin yleinen bipod TA-toiminnassa.



 

Aseen kantohihna ja hihnan kiinnitys


Koska tarkkuuskivääri on painava, tulisi kantohihnan olla melko leveä, jotta hihnan niskaan tai olkapäähän aiheuttama paine leviäisi suuremmalle alueelle. Markkinoilla on erityisesti tarkkuuskivääreille suunniteltuja hihnoja, jotka mahdollistavat hihnan käytön tukena ammuttaessa esimerkiksi polvelta tai pystystä. Alla video erään hihnan käyttömahdollisuuksista:



Hihna kiinnitetään päistään eripuolille aseen kylkiä, jotta kaulalla asetta kannettaessa se ei pääse kiepsahtamaan nurin. Hihnan kiinnitykselle on monia ratkaisuja, mm. erilaisia pikakiinnikkeitä ja hakoja. Tämäkin aivan mielipidekysymys, mistä pitää eniten. Kiinnityspiste aseen tukissa on kuitenkin oltava pitävä, ettei ase pääse yllättäen putoamaan.
Ikävänä kokemuksena itsellä kerran hihnan kiinnityksessä käytetty puuruuvi korkkasi tukista ja ase tippui optiikka edellä kivikkoon. Onneksi ei mitään hajonnut.



Ampumapussi


Tämä ei varsinaisesti kuulu kiväärin valmisteluun, mutta on niin olennainen osa tarkka-ammuntaa, että käsitellään se tässä. Aina kun aseella ammutaan joko makuulta tai tukki tuetaan johonkin kovaan, kuten kannon päälle tai auton konepellille, on käytettävä ampumapussia. Makuulta ammuttaessa pussin asennolla ja sitä puristamalla säädetään perän korkeutta, ja tuelta ammuttaessa pussilla vaimennetaan aseen tärähdystä aseen ja tuen välissä.



Pussin täytteenä voi olla hiekkaa, sepeliä, lekasoraa, muovirakeita yms, kunhan se on kädessä muotoiltavissa. Paras olisi sellainen täyteaine, joka ei olisi herkkä kastumaan. Pussin voi joko valmistaa itse, esimerkikisi vanhoista sukista, säkkikankaasta, nahasta, farkkukankaasta yms. Tai ostaa valmiin tuotteen, kuten kuvassa.


Tukin vaihto


Jos alkuperäiseen tukkiin tehdyt muutokset eivät tunnu riittäviltä tai niistä on liikaa vaivaa, niin aseeseen voi hankkia kokonaan uuden tukin. Useimmiten se on helpoin, ja ehkä kustannustehokkain tapa parantaa kiväärin ominaisuuksia.
Esimerkiksi Roedale Precisionin valmistamissa tukeissa tulee mukana lentokonealumiinista valmistettu runko, johon kiväärin alkuperäinen aktio kiinnitetään. Alumiinirunko on jo valmiiksi muotoiltu niin hyvin aktioon, että petaamista ei välttämättä tarvitse tehdä ollenkaan. Piippukouru on avara, rungossa on isompia lippaita käyttävä alarunko ja hihnan kiinnityspaikat on suoraan rungossa kiinni. Rungon ympärille taas asennetaan tukin kuoret, joita on saatavilla eri värityksillä ja muotoiluilla. Taittoperä on myös optiona.
Alla muutamia esimerkkejä tukeista, joissa on käytetty metallia ja komposiittimateriaaleja olosuhteiden aiheuttaman tukin "elämisen" minimoimiseksi:

Mosin Naganttiin sopiva Archangel tukki, joka mahdollistaa mm. lippaiden käytön.

[http://ageofdecadence.com/tag/remington-700-custom/]

Remigton 700 kivääriin sopiva Accuracy Internationalin valmistama AICS taittoperätukki



KRG Whiskey 3 tukki Tikka T3 kivääriin