keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Ampuminen ala- ja yläkulmilla

Suomen oloissa suurilla ala- tai yläkulmilla ampuminen on melko harvinaista, sillä maaston korkeuserot ovat suhteellisen pieniä. Oikeastaan ainoat tilanteet, jossa maastokulma täytyy huomioida, on korkeasta rakennuksesta ampuminen tai sellaista kohti ampuminen.
Tietenkin erikoismiehet voivat esimerkiksi joutua ampumaan tarkkuuskiväärillä helikopterista tai ulkomaan operaatioissa vuoristossa rinteitä ylös ja alaspäin, joissa maastokulma on luonnollisesti otettava huomioon.
Kuvassa näkyvä erikoisjääkärikin on joutunut lähtemään Itävaltaan asti hakemaan oppia, kun kotimaassa ei harjoitteluun ole juurikaan mahdollisuuksia.

[https://www.dvidshub.net/image/1915859/advanced-high-angle-sniper-course#.VrG9kECDtfc]

Mutta maastokulman vaikutus on hyvä ainakin tiedostaa, niin käydään asia läpi.
Vanha sanonta, jota varsinkin vanhemmilta kanalintujen metsästäjiltä kuulee, menee seuraavasti: "kulmassa kuula kohoaa".
Äkkiseltään sanonnassa ei kuulosta olevan hirveästi järkeä, muta siinä tiivistyy kulmassa ampumisen ydin. Syy miksi luoti kulmassa ampuessa osuu liian ylös, johtuu siitä, että vaikka luodin putoama pysyy käytännössä samana kuin vaakatasossa ammuttaessa, luodin lentorata muuttuu suhteessa tähtäyslinjaan.

On kaksi termiä, joita ei saa sekoittaa; luodin etäisyys piippulinjasta ja luodin etäisyys tähtäyslinjasta.
Luodin etäisyys piippulinjasta, eli putoama, on se etäisyys, joka mitataan piipun keskiakselin ja luodin lentoradan väliltä kohtisuoraan maahan nähden.
Luodin etäisyys tähtäyslinjasta on taas se etäisyys, joka mitataan tähtäysoptiikan keskilinjan ja luodin lentoradan väliltä. Tätä käytetään ballistiikkataulukoissa korokorjauksen laskemiseen.

Perussääntö on, että luodin lentorata ei koskaan ole piippulinjan yläpuolella, mutta tähtäyslinjan lentorata voi, ja normaalisti ampuessa ylittääkin, ennen luodin maaliin osumista.
Alla olevassa kuvassa on selvennetty termejä:






Maastokulman vaikutuksen arvioimiseksi kenttäolosuhteissa on olemassa kolme eri menetelmää. Kaksi ensimmäistä ovat melko yksinkertaisia, mutta eivät niin tarkkoja. Kolmas on todella tarkka, mutta taasen hankalampi laskea nopeasti.
Ensimmäinen menetelmä on vapaasti suomennettuna nimeltään kiväärimiehen sääntö, jossa koron huomioinnissa käytetään tähtäyslinjan pituuden projisiota vaakatasoa vasten.
Toinen menetelmä on ns. parannettu kiväärimiehen sääntö, jossa maastokulman vaikutus huomioidaan suoraan käytettävässä korokorjauksessa.
Kolmas menetelmä on taas Sierran metodi, jossa hyödynnetään mm. tähtäyslinjan pituutta ja ennalta laskettuja luodin lentoratatietoja.
Jos menetelmien tarkkuuksiin haluaa tutustua tarkemmin, tässä linkki ballistikko William T. McDonaldin kirjoittamaan artikkeliin niistä:
www.exteriorballistics.com/ebexplained/article1.html

Kiväärimiehen sääntö


Kiväärimiehen sääntö, eli Rifleman's Rule, on riittävän yksinkertainen, jotta se on helppo laskea kenttäolosuhteissa. Huonona puolena menetelmässä on se, että se perustuu yksinkertaistettuun malliin luodin lentoradasta, jolloin siinä ei huomioda riittävästi luodin lentorataan vaikuttavia tekijöitä.
Jotta virhe osumapisteessä kaavan puutteellisuuden takia ei kasva liian suureksi, kiväärimiehen sääntöa ei kannata käyttää yli 300 m ampumaetäisyyksillä. Puutteistaan huolimatta tämä sääntö sopii vallan mainioisti esim. metsästäjien käyttöön 0 - 60 asteen maastokulmilla.

Kiväärimiehen säännössä käytettävä kaava on seuraava:

Kaavassa olevat suureet ja niiden yksiköt:

Huomioitava ampumamatka = Kaavan antama ampumamatka metreinä, jonka perusteella korokorjaus tehdään

C = Etäisyys maaliin tähtäyslinjaa pitkin metreinä

α = Maastokulma asteina  

Otetaan esimerkki kiväärimiehen säännöstä:

Ampuja näkee maalin 500 metrin päässä 20 asteen kulmassa, mitä korokorjausta ampujan tulee käyttää maaliin osuakseen?






Koska tiedämme suureiden C ja α arvot, sijoitetaan ne suoraan kaavaan.


Esimerkin tilanteessa huomioitava ampumamatka on siis noin 470 metriä. Tarkistetaan tarvittava koro ballistiikkataulukosta. Taulukossa esitetyt koroarvot ovat 0,1 mrad suuruisia optiikan säätötornin naksuja, eli esim. taulukon luku 14 = 1,4 mrad.



Ballistiikkataulukon perusteella tarvittava korokorjaus esimerkin tilanteelle olisi hieman vajaa 3,2 mrad, kun vaakasuoraan ammuttaessa vastaavalle etäisyydelle se olisi 3,5 mrad. Jos kulmassa ampuessa olisi käyttänyt samaa koroa kuin vaakatasossa, olisi luoti osunut 15 cm liian ylös.

Parannettu kiväärimiehen sääntö


Parannettu kiväärimiehen sääntö, eli Improved Rifleman's Rule, on nimensä mukaisesti johdettu ensimmäisestä menetelmästä. Tämä soveltuu hyvin sotilastarkka-ampujille, sillä kaava toimii hyvin sellaisilla etäisyyksillä ja maastokulmilla, mitä tarkka-ampuja voi tehtävissään kohdata ja se on nopea laskea.
Karkeana takarajana säännölle voi pitää ampumamatkaa 700 m 30 asteen maastokulmassa, jotta tulokset ovat vielä riittävän tarkkoja. Pidemmillä matkoilla ja suuremmilla maastokulmilla alkaa tulla liikaa virhettä.
Myös lyhyemmillä etäisyyksillä yli 45 asteen kulma alkaa antaa liikaa virhettä, mutta harvassa on ne tilanteet kun niin suurella kulmalla ammutaan.

Parannetussa kiväärimiehen säännössä käytettävä kaava on seuraava:



Kaavassa olevat suureet ja niiden yksiköt:

Maastokulmakorjaus = korokorjaus milliradiaaneina

Koro = Tähtäyslinjan pituuden kanssa yhtä pitkän vaakatasoisen ampumamatkan korokorjaus milliradiaaneina

α = Maastokulma asteina

Otetaan esimerkki parannetusta kiväärimiehen säännöstä:

Ampuja näkee maalin 500 metrin päässä 20 asteen kulmassa, mitä maastokulmakorjausta ampujan tulee käyttää maaliin osuakseen?



Tähtäyslinjaa pitkin mitattu ampumamatka on 500 m, joten katsotaan vaakatasoon sovitetusta ballistiikkataulukosta sitä vastaava korokorjaus.


Koroksi saadaan siis 3,5 mrad. Koska maastokulma α tunnetaan, sijoitetaan arvot kaavaan ja lasketaan tarvittava maastokulmakorjaus.



Sierran metodi


Tämä on kolmesta laskentatavasta hankalin, mutta se antaa näistä parhaiten todellisuutta vastaavan tuloksen. Tätä kannattaakin käyttää tilanteissa, joissa on aikaa valmistautua laukaukseen ja vaaditaan suurinta mahdollista tarkkuutta. Esimerkkinä poliisin erikoisjoukkojen tarkka-ampujan laukaus talon katolta maatasolla olevan uhkaavan henkilön aivojen ydinjatkeeseen, jotta uhka eliminoituu välittömästi.
Tämän tavan on kehittänyt ballistikko William T. McDonald, työskennellessään Sierra Bullets yhtiölle.

Sierran metodin kaava maastokulmakorjaukselle on seuraava, kun hyödynnetään normaalia vaakatasoiseen ammuntaan sovitettua ballistiikkataulukkoa:




Kaavassa olevat suureet ja niiden yksiköt:

Maastokulmakorjaus = korokorjaus milliradiaaneina 

ET = Luodin etäisyys senttimetreinä tähtäyslinjasta suureen C mukaisella etäisyydellä (huomioi etumerkki!)

EP = Luodin etäisyys senttimetreinä piippulinjasta suureen C mukaisella etäisyydellä (kaavassa käytetään varmuuden vuoksi luvun itseisarvoa |EP|, jos se on käytettävässä ballistiikkataulukossa jostain syystä ilmoitettu negatiivisena arvona)

α = Maastokulma asteina

C = Etäisyys maaliin tähtäyslinjaa pitkin metreinä


Otetaan esimerkki Sierran metodista:

Ampuja näkee maalin 500 metrin päässä 20 asteen kulmassa, mitä maastokulmakorjausta ampujan tulee käyttää Sierran metodilla maaliin osuakseen?

Ensiksi selvitetään EP ja ET, sillä tiedetään ampumaetäisyyden olevan 500 m. EP ja ET saadaan selville ballistiikkataulukosta, jos siihen on merkinnyt sentteinä kyseiset etäisyydet. Lapua Quicktarget ohjelman tulosteesta suureet saa selville. ET = Path LOS Y ja EP = Total Drop


Tässä tapauksessa 500 metrin etäisyydellä ET on -176,6 cm ja EP 233,9 cm.

Maastokulma on 20 astetta, jota vastaavaksi kosini arvoksi saadaan mukana kulkevan funktiolaskimen avulla 0,93969262.

Sijoitetaan arvot kaavaan ja lasketaan tarvittava maastokulmakorjaus:



Maastokulman arviointi


Vaikka osaisi tarvittavat kaavat maastokulmakorjaukseen ulkoa, ei niistä ole hyötyä jos itse maastokulmaa ei saa ennen ampumista selville. Kulmaa voi toki arvioida silmämääräisesti, mutta sitä varten on olemassa erilaisia apuvälineitä. On toki olemassa kulmamittauksella varustettuja etäisyysmittareita, jotka laskevat automaattisesti kiväärimiehen sääntöä hyödyntäen ampumisessa huomioitavan matkan, mutta nämä ovat yleensä melko arvokkaita kapistuksia.


Silmämääräinen arviointi



Ilman teknisiä apuvälineitä ainoa järkevä tapa arvioida kulmia, on oma ojennettu käsi ja sen sormet. Pelkästään silmämääräisesti kulman arvioi helposti liian suureksi.

Kun käden ojentaa suoraksi eteenpäin, niin neljän sormen väli joko käden ulkosyrjältä tai kämmenpuolelta vastaa noin 7 asteen kulmaa. Kulmaa arvioidessa kannattaa käyttää kumpaakin kättä apuna, jolloin vain latoo käsiä "pinolle" ja laskee lopuksi montako kertaa kädet olivat päällekkäin vaakatasosta maalin tasalle asti. Jos laittoi esim. neljä kertaa kädet päällekkäin, kulmaksi tulee 4 * 7 = 28 astetta.

Astelevy ja luotilanka


Yksinkertaisin ja halvin väline maastokulman arviointiin on astelevy ja sen pitkän sivun keskikohtaan kiinnitetty luotilanka. Luotilangan naruksi sopii esim. siima ja painoksi vaikka pieni kivi tai hylsy.

Astelevyä pidetään kädessä siten, että luotilanka pääsee liikkumaan vapaasti. Maalia katsotaan läheltä aseen tasaa astelevyn pitkää sivua pitkin. Kun luotilanka on lakannut heilumasta, se painetaan sormella kiinni astelevyn reunaan ja luetaan asteluku. 
Riippuen siitä onko maali ylempänä vai alempana kuin ampuja, maastokulma saadaan selville joko kaavalla 90 - asteluku = maastokulma tai asteluku - 90 = maastokulma.
Esimerkkikuvassa maali on ylempänä kuin ampuja, ja luotilanka on asettunut 70 asteen kohdalle. Maastokulman arvoksi saadaan tällöin 90 - 70 = 20 astetta.


Kaltevuusmittari



On saatavilla monenlaisia mekaanisia kaltevuusmittareita, joita sotaväessä käytetään esimerkiksi tykkien ampumasektorien raivaustarpeen selvittämisessä. Kaltevuusmittareita on saatavilla erilaisilla kulmamitoilla, mutta TA-käyttöön soveltuvin on kuvan mukainen, jossa on käytetty normaalia astejakoa.


[https://www.uittokalusto.fi/kaltevuusmittari-pm-5-360pc.html]

Kuvan mukaista kaltevuumittaria käytetään siten, että mittarin sivussa olevasta linssistä katsotaan sisään toisella silmällä, samalla kun toinen silmä katsoo mittarin ohi maalia. Pienellä harjoittelulla saa näkymään yhtäaikaa sekä maalin että kaltevuusmittarin linssistä näkyvän maastokulman suuruuden.
Mittari on pidettävä pystysuorassa mittauksen ajan, jotta sisällä oleva astekiekko pääsee vapaasti liikkumaan.


ACI



ACI eli Angle Cosine Indicator on parannettu versio optiikan runkoputkeen kiinnitetystä kaltevuusmittarista. Kun normaali kaltevuusmittari antaa pelkän kulman asteluvun, ACI antaa kulman kosiniarvon, jonka voi suoraan sijoittaa laskentakaavojen cos α paikalle. Tällöin vältyy yhdeltä laskimen käytön vaiheelta. Alla olevassa kuvassa on esitetty Sniper Tools:in valmistama ACI, joka on kiinnitetty picatinnykiskoon.

[www.snipertools.com]

Kuvan ACI:n lukemiin täytyy ennen laskentakaavaan sijoittamista lisätä pilkku eteen. Eli esimerkiksi kulman kosiniksi tulee 96 --> 0,96.



Ampuma-asento ala- tai yläkulmilla


Kulmassa ampuminen voi aiheuttaa haasteita, jos normaalisti käyttää bipodia tukena. Tällöin ei välttämättä saa tarpeeksi korotusta tai ampuma-asento muuttuu alakulmilla epämukavaksi.

Tarpeen mukaan apuna voi käyttää esimerkiksi reppua tai ampumakeppejä, jolloin pystyy asetta tukemaan kohtalaisesti vielä suurillakin maastokulmilla.

[http://www.thefirearmblog.com/blog/2014/10/02/high-angle-shooting/]


[http://www.longrangehunting.com/articles/rifle-field-shooting-positions-2.php]

Omasta mielestäni kätevä ja varsin stabiili ratkaisu on käyttää aseen tukemiseen tripodia ja säädettävän kuulanivelen päässä olevaa puristuskiinnikettä, kuten Hog Saddlea. Tällöin ase pysyy ilman ampujan kosketustakin oikeassa asennossa ja sopiva korkeuskin saadaan säädettyä tripodin jalkojen avulla.


[www.hogsaddle.com]

[www.hogsaddle.com]

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Juttua ammuntatekniikasta

Vaikka ampujalla olisi käytössään huippuluokan ase, optiikka sekä tiedossa olisi ampumamatkalle ja tuulelle tarvittavat koro- ja sivusäädöt pilkulleen, ammuntatekniikan hyvä hallitseminen on olennaista maaliin osumisen kannalta. Jos ammunnan perusteet eivät ole hallussa, saa liipaisimen painalluksesta aikaiseksi vain kallista meteliä.

Aseen käsittely


Lähdetään ammuntatekniikan käsittelyssä liikkeelle siitä, mitä tehtäviä ampujan käsillä on. Ne lukijoista jotka ovat suorittaneet varusmiespalveluksen 2000-luvulla tai ovat muuten saaneet koulutusta nykyaikaiseen rynnäkkökiväärin käsittelyyn, seuraavat termit voivat olla tuttuja. Huomioitavaa on, että itselataavalla kiväärillä ja pulttilukkoisella kiväärillä käsien tehtävät hieman eroavat aseiden erilaisten toimintaperiaatteiden takia.

Asekäsi on se käsi, jolla ase laukaistaan. Jos käytössä on pulttilukkoinen kivääri, asekädellä hoidetaan aseen lukon operointi, poikkeuksena kuitenkin vääräkätiset aktiot. Aseen varmistimen käyttö kuuluu myös asekädelle, jos aktio sen mahdollistaa.

Tukikäsi on se käsi, jolla nimensä mukaisesti tuetaan asetta. Makuulta ammuttaessa tukikäsi on aseen perän alla säätämässä perän korkeutta ja muissa asennoissa tukikädellä tuetaan asetta joko etutukista kiinni pitäen tai muulla tavalla. Palataan erilaisiin ampuma-asentoihin myöhemmässä kirjoituksessa. Tukikädellä hoidetaan lippaan vaihdot ja itselataavissa aseissa myös viritystapin tai latausvivun käyttö.


Ampuma-asento maaten


Makuulta ampuminen on kaikkein vakain ampuma-asento, johon ensisijaisesti pyritään pääsemään valmistellussa tuliasemassa. Mutta pikatilanteissa ja peitteisessä maastossa, kuten hyökkäyksen tulitukiammunnassa asutuskeskuksessa, makuuasento ei välttämättä ole mahdollinen tai edes järkevä. Ei siis kannata tuudittautua pelkkään makuulta ampumisen harjoitteluun.

Makuulta ammuttaessa aseen tukena voidaan käyttää bipodia, reppua, poteron reunalle asetettua tukipuuta yms. Näistä tukevin ja tarkkuuden kannalta paras on bipodin avulla ampuminen, sillä silloin aseen maahan koskevien tukipisteiden etäisyys on suurin, jolloin tukipinta-ala on myös iso.

Repun päältä ampuminen tulee hyvänä kakkosena, mutta siinä ongelmia aiheuttaa aseen liikkuminen repun päällä laukausten välillä. Tällöin toistettavuus kärsii, jolloin tarkkuus heikkenee. Repun päältä ampumisessa hyvänä puolena on helpompi ampumasektorin vaihto kuin bipodin päältä, sillä asetta pystyy kiertämään sivusuunnassa repun päällä helposti.

Jonkin muun tuen, kuten kannon, sammalmättään tai kaatuneen puunrungon päältä ammuttaessa on sama toistettavuusongelma kuin repun päältä ammuttaessa, ja lisäksi alustan ollessa kova, ase hyppää rekyylin voimasta ylöspäin, jolloin iskemän havainnointi vaikeutuu. Hyppäämistä on aina pyrittävä pienentämään asettamalla kovan alustan ja aseen tukin väliin jokin pehmuste, kuten ampumapussi, kintaat tai edes tukikäsi. Myöskään piippu ei saa koskea tukeen, sillä se muuttaa piipun luontaista värähtelyä ja tarkkuus heikkenee.

Bipod-tuelta ampuminen. 
[https://www.precisionshooting.com.au/training/gallery/]

Repputuki.


Ampumapussi aseen ja kovan alusta välissä.
[https://exosdefense.com/index.php/staff/]


Käsi asetettuna pehmusteeksi kovan alustan ja aseen kosketuspinnan väliin. 
[http://www.precisionrifleseries.com/shooters/profiles/view/id/574]

Makuulta ammuttaessa on tärkeää, että asetutaan suoraan aseen taakse. Yleinen virhe on olla kulmassa aseen takana, sillä vaikka se helpottaa hengittämistä, se vaikeuttaa rekyylin hallintaa varsinkin isommilla kaliipereilla. Mitä enemmän kehon massaa on suoraan aseen takana rekyyliä vastaanottamassa, sitä rauhallisemmin ase käyttäytyy ammuttaessa. Kun myös kyynärpäät ovat mahdollisimman leveällä, muodostuu hyvä "lavetti".
Toinen syy on viholliseen päin näkyvän maalipinnan kasvattaminen, kun lantio ja jalat tulevat näkyviin ylävartalon takaa.


Alla olevassa videossa on hyvin selitetty oikeaoppinen ampuma-asento maaten, joka mahdollistaa hyvän rekyylin hallinnan ja bipodin "lastaamisen", jota käsitellään myös tässä kirjoituksessa.  


Jos aseen poskipakka on säädettävä, se tulisi asettaa sellaiselle korkeudelle, että tähtäinkuva näkyy selvänä reunasta reunaan, ilman että niskaa joutuu jännittämään. Hyvä nyrkkisääntö on, että poskipakkaan nojataan rennosti, kuin että olisit nukahtamassa siihen.

Päällä ei myöskään pidä kurotella eteen tai taakse, jos tähtäinkuva ei näy kokonaisena. Tällöin optiikkaa on siirrettävä aseen päällä, jotta pää saa nojata poskipakkaan luonnollisesti ilman jännitystä.
Helpoiten tämä onnistuu, kun ottaa kaverin avuksi. Optiikan kiinnitysrenkaita löysätään ja asetutaan ampuma-asentoon maaten, pään nojatessa luonnollisesti poskipakkaan. Ampuja sulkee silmät ja avustaja liikuttaa optiikkaa. Ampuja avaa silmät ja jos tulee tunne, että päätä täytyisi liikuttaa, toistetaan prosessi. Kun avustajan avulla on löytynyt se kohta optiikalle, jossa päätä ei tarvitse liikuttaa kokonaisen tähtäinkuvan saamiseksi silmien avaamisen jälkeen, kiristetään optiikka paikalleen.


Optiikan säätö


Säätöjen tekemisestä optiikkaan ei ole yhtä totuutta, tärkeintä on että vakioi itselleen tavan millä sen tekee. Oma tapani on seuraava:
- kun maali on näkökentässä, tuen asetta tukikädellä ampumapussin avulla perän alta, jotta se pysyy suunnattuna kohteeseen
- asekädellä asetan suurennoksen sopivaksi ja säädän koro- ja sivusäädöt torneistaan kohdalleen
- tämän jälkeen siirrän asekäden kahvalle pitämään aseen suunnattuna kohteeseen ja vapautan tukikäden perän alta
- tukikädellä säädän parallaksikorjauksen kohdalleen, jotta kohde näkyy selvästi ja ristikko ei pääse liikkumaan kohteen päällä
- tarvittaessa hämärällä säädän tukikädellä vielä ristikon valaisun sopivaksi
- siirrän tukikäden takaisin perän alle ja valmistaudun laukaukseen


Ideaalista olisi, jos säädöt pystyisi tekemään pelkästään asekädellä, jotta tähtäinkuva kohteeseen ei pääse vahingossa karkaamaan käsiä vaihtaessa. Tämä on melko hankalaa perinteisillä tornien sijoittelulla, mutta esim. Kahles K624i putkessa parallaksisäätö on integroitu korotornin alaosaan, jolloin tärkeimmät säädöt on mahdollista tehdä asekädellä. Ainoastaan ristikon valaisun säätö on optiikan vasemmalla puolella, mutta sitä tarvitseekin harvemmin säätää.

Kahles K624i, jossa parallaksikorjauksen säätö on korotornin alaosaaan sijoitetussa renkaassa.

Tarkennuksen säätö suoritetaan aina, jos ampuja vaihtuu tai ampuja alkaa käyttämään esim. suojalaseja. Kun tarkennus on saatu kohdalleen, sitä ei tarvitse säätää, ellei taas käyttäjä vaihdu.

Tarkennus asetetaan sopivaksi seuraavasti:
- katsotaan optiikan läpi maalia suurimmalla mahdollisella suurennoksella
- säädetään tarkennuksen avulla ristikko niin selkeäksi kuin mahdollista
- parallaksikorjauksen säädöllä tehdään maali niin selkeäksi kuin mahdollista
- tarkistetaan päätä hieman ylös ja alas liikuttamalla, että pysyykö ristikko paikallaan maalin päällä
- jos ei pysy, säädetään parallaksikorjausta uudestaan
- jos pysyy, silloin siirretään katse kaukaisuuteen optiikan ohi, jotta silmä saa levätä hetken
- kun silmää on lepuutettu, katsotaan optiikan läpi ja tarkistetaan ristikon terävyys
- jos ristikko ei ole terävä, prosessi alkaa alusta

Varsinkin nuorilla ampujilla ristikko ei välttämättä näykään enää terävänä, kun katsotaan uudestaan optiikan läpi. Tämä johtuu siitä, että nuori silmä pystyy itse tarkentamaan hyvin lähelle, jolloin helposti tekee tarkennuksen säädön hutiloiden. Mitä paremmin tarkennuksen säädön tekee, sitä vähemmän oma silmä rasittuu.

Koro- ja sivukorjauksen huomioiminen


Riippuen käytössä olevasta optiikasta ja sen ominaisuuksista, koro- ja sivukorjauksen voi ottaa huomioon eri tavoilla. Lähdetään liikkeelle perinteisestä tavasta, jossa hyödynnetään pelkästään ristikkoa. Tätä tapaa käytetään ensisijaisesti, kun osumapistettä ei pysty luotettavasti tai riittävän nopeasti muuttamaan tornien säädöillä. Tälläinen tulee kyseeseen esim. metsästysoptiikkaa käyttäessä, jossa säätötornit on peitetty suojakorkeilla tai niiden säädöt ovat tuumapohjaisia tai muuten hankalasti käsitettäviä.

Maalina esimerkeissä on 0,5 m leveä punainen suorakulmio ja ristikkona perinteinen mildot, jossa pallojen väli on 1 mrad. Kohdistusetäisyys on 100 m. Parallaksisäätö on myös tehty asianmukaisesti.
Käytetään esimerkeissä seuraavan ballistiikkataulukon arvoja ja olosuhteita. Korjaukset on esitetty 1/10 mrad naksuina, jotka muutetaan milliradiaaneiksi.



Esimerkki 1: Tuuleton keli, ampumamatka 600 metriä.
- taulukon perusteella korokorjaus on 49 naksua, eli 4,9 mrad ylöspäin
- kiertopoikkeamakorjaus on 2 naksua, eli 0,2 mrad vasemmalle

Ristikolla tähdätään siis noin 5 mrad maalista ylös ja 0,2 mrad vasemmalle seuraavasti:



Esimerkki 2: Tuuli suoraan kello yhdeksästä 4 m/s, ampumamatka 600 m.
- korokorjaus edelleen 4,9 mrad
- tuulikorjaus taulukon perusteella suoralle 4 m/s sivutuulelle 600 m matkalle olisi 1,4 mrad
- tuulikorjauksen lisäksi on huomioitava 0,2 mrad kiertopoikkeama
- koska tuuli kuljettaa luotia oikealle samoin kuin kiertopoikkeama, kokonaiskorjaus vasemmalle päin on siis 1,4 + 0,2 = 1,6 mrad

Ristikolla tähdätään siis noin 5 mrad maalista ylös ja 1,6 mrad vasemmalle seuraavasti:


Esimerkki 3: Tuuli suoraan kello kolmesta 4 m/s, ampumamatka 600 m.
- korokorjaus 4,9 mrad
- tuulikorjaus taulukon perusteella suoralle 4 m/s sivutuulelle 600 m matkalle on 1,4 mrad
- tuulikorjauksen lisäksi on huomioitava 0,2 mrad kiertopoikkeama
- koska tuuli kuljettaa luotia vasemmalle ja kiertopoikkeama oikealle, kokonaiskorjaus on siis 1,4 - 0,2 = 1,2 mrad vasemmalle

Ristikolla tähdätään siis noin 5 mrad maalista ylös ja 1,2 mrad oikealle seuraavasti:



Kuten jo varmaan huomasitte, pelkällä ristikolla korjausten ottaminen on melko hankalaa, sillä täytyy tähdätä "tyhjyyteen" ja tuulen suunnan muuttuessa menee helposti sekaisin tuulen ja kiertopoikkeaman yhteisvaikutuksen huomioimisesta.
Jos tätä tapaa haluaa käyttää, niin siihen soveltuu parhaiten Horus-tyyppiset "joulukuusiristikot", sillä niissä viivoitusta on jatkettu näkökentän alaosassakin. Mutta siinäkin tulee ongelmaksi kiertopoikkeaman huomiointi.

Koron ja kiertopoikkeaman huomiointi tornien säädöillä

Parempi tapa korjausten huomiointiin on käyttää TA-käyttöön suunniteltua optiikkaa, jossa on säädettävät tornit. Tällöin tarvittava korokorjaus säädetään suoraan rummulle, kuin myös kiertopoikkeamakorjaus. Tuulikorjausta ei kannata normaalisti asettaa rummulle, vaan käyttää sen huomioimisessa ristikkoa. Tämä siksi, että tuulen suunnan tai voimakkuuden muuttuessa sekaantumisen vaara on pienempi, kun sivurumpuun ei tarvitse koskea korjauksen tekemiseksi. Lisäksi paikkolaukaus on nopeampi ampua ristikolla tähtäyspistettä muuttamalla, kuin että asettaisi korjauksen ensin sivurummulle.

Esimerkki 4: Tuuli suoraan kello kolmesta 4 m/s, ampumamatka 600 m.
- asetetaan tarvittava korokorjaus 4,9 mrad ylöspäin kororummulle, jolloin voidaan tähdätä tasaristikolla.
- asetetaan sivurummulle kiertopoikkeamakorjaus 0,2 mrad vasemmalle, jolloin se vaikuttaa koko ajan "taustalla"
- tuulikorjaus 1,4 mrad oikealle huomioidaan ristikolla

Ristikon poikkiviiva on siis maalin keskipisteen tasalla ja pystyviiva 1,4 mrad maalin keskipisteestä oikealla.


Jos ammutaan ylipitkille matkoille tai tuuli pysyy hyvin pitkään vakiona, voidaan tällöin oman harkinnan mukaan tuulikorjauskin asettaa sivurummulle, sillä on luonnollisempaa tähdätä vaikeaan maaliin keskiristikolla.

Säätövaran loppuminen

Joskus voi käydä niin, että optiikan kororummun säätövara ei riitä ampumamatkalle tarvittavalle korolle. Ensisijaisesti tämä ongelma olisi pitänyt huomioida etukäteen optiikan kiinnityksessä, jossa putki olisi asetettu "nokalleen" kallistetulla jalustalla, jotta saataisiin lisää säätövaraa rummusta käyttöön.
Mutta jos tätä ei ole tehty, toimitaan seuraavasti:

Esimerkki 5: Ampumamatka 1100 m, tuuli kello yhdeksästä 3 m/s

- tarvittava korokorjaus ampumamatkalle on 155 naksua, eli 15,5 mrad ylöspäin
- kororumpua ruuvatessa huomataankin, että ei saadakaan asetettua koroa enempää kuin 127 naksua, eli koroa puuttuu vielä 28 naksua = 2,8 mrad
- tarvittava kiertopoikkeamakorjaus 0,5 mrad vasemmalle asetetaan sivurummulle
- koska koroa jäi rummulta puuttumaan 2,8 mrad, otetaan se huomioon ristikolla, samoin kuin tarvittava 2,6 mrad tuulikorjaus vasemmalle.


Ampumamatkan ollessa pitkä, maali myös näkyy suhteessa pienempänä ristikkoon nähden, koska on käytössä 1. polttotason ristikko. Koska tässäkin tilanteessa joudutaan tähtäämään "tyhjyyteen", on harkinnan paikka, että ruuvaako tuulikorjauksen sivurummulle tähtäämistä helpottamaan.


Ote kahvasta tai tukista


On kaksi tapaa pitää asekädellä kiväärin tukista tai kahvasta kiinni:
-sormilla ympäripuristava ote lyhyille ampumamatkoille tai suurirekyylisille aseille tiukempaan rekyylin hallintaan, jossa menetetään hieman tarkkuutta
-sormenpäitä käyttävä "tarkkuusote" pitkille matkoille, jossa on hieman enemmän pelivaraa rekyylistä palautumiseen kuin lyhyillä matkoilla, jotta luodin iskemän vielä ehtii nähdä

Kummassakaan tavassa ei kannata puristaa peukalolla kahvan tai tukin ympäri, vaan se pidetään lepäämässä joko tukin päällä tai se pidetään samassa linjassa sormien kanssa. Tällä saadaan minimoitua se virheliike liipaisussa, joka syntyy tahattomasta peukalon liikuttamisesta etusormen kanssa.

Alla on kaksi kuvaa eri suunnista, jossa käytetään ns. "tarkkuusotetta", jossa kahvalla on vain sormien päät. Tällä tavalla saadaan minimoitua tahaton muiden sormien liike liipaisussa, joka liikuttaa asetta hieman sivusuunnassa. Huomioitavaa on myös se, että kämmenellä ei paineta aseen kahvaa liiaksi sivusuunnassa, vain sen verran että käden kontakti aseeseen ja etusormen jälkipito pysyy liipaisun jälkeenkin.


[Kuvakaappaukset Magpul The Art of the Precision Rifle opetusvideosta]


Bipodin lastaus


Bipodin lastaamisella tarkoitetaan aseen etutuen väljäliikkeen poistoa, jotta sen aiheuttama virhe saadaan minimoitua. Samaan perustuu kenttätykin suuntauksessa putken liikuttaminen aina viimeiseksi alaspäin, jotta se asettuisi "paikalleen" ennen laukausta aina mahdollisimman samalla tavalla.
Bipodin väljäliike kannattaa poistaa eteenpäin työntämällä, koska sillä tavalla sen saa helpoiten samalla tavalla toistettavaksi. Taaksepäin vetäminen voi bipodin rakenteesta riippuen aiheuttaa jopa lisää väljyyttä, tai ainakin se aiheuttaa lihasjännitystä käsiin ja rekyylinhallinta vaikeutuu.

Väljäliikkeen saa pois makuulta ammuttaessa työntämällä vartaloa kohti asetta, ei vetämällä asetta vartaloa kohti. Makuuasentoon mentäessä, hivuttaudutaan tarpeeksi lähelle aseen perää, jotta sitä ei tarvitse vetää itseä kohti. Kun ollaan lähellä asetta, nostetaan rintakehää hieman koholle maasta, jolloin aseen perä nostetaan olkapään kuoppaa vasten.
Loppuliike tulee ylävartalosta, kun rintakehä laskeutuu maata vasten, samalla tukien olkapäällä aseen perää. Tällöin bipodiin tulee eteenpäin suuntautuvaa painetta, joka poistaa väljäliikkeen.
Alla olevasta videolinkistä näette, kuinka perä asetetaan olkapään kuoppaa vasten ja ylävartalon laskemisella bipod kiristyy eteenpäin työntyessään.
http://www.tubechop.com/watch/6708460

Jos väljäliikkeen poistaa pelkästää käsillä työntäen käyttämättä ylävartalon painoa, aiheuttaa helposti ammuntaa haittaavaa jännitystä ja lihasvärinää. Väljäliikkeen poisto on helppoa pehmeältä alustalta ammuttaessa, mutta esim. betonilla se voi olla hankalaa, jos bipodin jalat luistavat.

Bipodin keinun kireyttä pystyy säätämään, joka työkalulla tai kiinteästä säätövivusta. Kireyden tulisi olla sitä luokkaa, että aseen sivuttaiskallistusta pystyy säätämään ilman vaikeutta, mutta kuitenkin sen verran tiukalla, että ase ei pääse kellahtamaan kyljelleen jos siitä päästää irti.

Aseen laukaisu


Kun ampuma-asento on hiottu hyväksi, väljäliikkeet asejärjestelmästä on minimoitu ja tarvittavat koro- ja sivukorjaukset on huomioitu optiikan säädöissä, kaikki huipentuu laukaisutapahtumaan. Tarkkuuskiväärillä ammuttaessa aseen laukaisun onnistuminen korostuu, sillä pienikin virhe moninkertaistuu ampumamatkan kasvaessa.

Jotta laukaisu olisi hyvä, on muistettava seuraavat seikat:
- oikea ote kahvasta, jota on edellä käsitelty
- bipodista on poistettu väljäliike "lastauksella"
- vesivaakaan vilkaisemalla tarkistetaan että optiikka on suorassa maailmaan nähden
- liipaisimeen koskee sormenpään keskiosa, jotta laukaisuun tarvittava voima kohdistuu liipaisimeen 90 asteen kulmassa aseen sivuliikkeen minimoimiseksi, alla havainnollistava kuva
- sormenpää asetetaan liipaisimen alaosaan, jotta saadaan laukausuvoimalle pisin mahdollinen vipuvarsi
- liipaisinta puristetaan rauhallisesti tasaisella voimalla, jotta asetta ei vahingossa nykäistä
- laukaisu tapahtuu luonnollisen hengitysrytmin ulospuhallusvaiheen jälkeen
- äärimmäistä tarkkuutta haettaessa huomioidaan vielä ulospuhalluksen jälkeen sydämenlyönnit, joiden välissä ase laukaistaan
- aseen laukeamisen jälkeen tapahtuu ns. jälkipito, eli liipaisin pidetään pohjaan painettuna niin kauan, että ase asettuu rekyylin vaikuttamisen jälkeen takaisin aloilleen
- mitä toistettavammaksi laukaisutapahtuman saa harjoittelulla hiottua, sitä parempi tarkkuus saavutetaan


 

Luodin lennon ja iskemän havainnointi


Kun luoti on lähetetty matkaan, on pyrittävä saamaan tietoa sen vaikutuksesta maaliin. Tässä korostuu rekyylinhallinnan osaaminen, jotta aseen laukeamisen jälkeen saadaan maali mahdollisimman nopeasti takaisin näkökenttään havaintojen tekemistä varten.

Turbulenssivana

Kun luoti halkoo ilmaa, se aiheuttaa siihen turbulenssia. Kun auringonvalo osuu turbulenttiseen ilmaan, se muuttaa hieman kulkusuuntaansa, joka on havaittavissa ilman väreilynä. Ampuja itse ei yleensä ehdi näkemään luodin turbulenssivanaa, joten sen havainnointi on tähystäjän tehtävä.

Jotta turbulenssivanaa pystyisi havainnoimaan parhaiten, on tähystyoptiikan tarkennus säädettävä noin 2/3 osaan ampumatkasta ja pidettävä maali näkökentän alalaidassa, koska luoti lentää tähtäyslinjan yläpuolella. Turbulenssipyörre on nähtävissä suurimman osan ampumamatkasta, mutta aivan viimeisiä metrejä ei välttämättä pysty näkemään, kun luoti "sukeltaa" kohti maalia. Harjoittelulla tämäkin kyllä helpottuu.

Tähystäjä saa turbulenssipyörteestä arvokasta tietoa mihin luoti on lentämässä, jotta osaa tähystää iskemää oikeasta paikasta. Jos iskemää ei jostain syystä näy, voi turbulenssipyörteen avulla antaa kuitenkin melko luotettavan korjauksen sivusuunnasta. Korkeussuunnan korjausta on vaikeampi tarkasti antaa, mutta pyörteestä näkee ainakin että lentääkö luoti yli vai ali maalin.
Alla olevassa videossa on hienosti nähtävissä pyörre joka laukauksella:



Tiivistysvana

Sopivissa olosuhteissa luodin lentoa voidaan havainnoida myös sen aiheuttaman vesihöyryn tiivistymisvanan avulla. Ilmiö on melko harvinainen, ja se on perustaltaan sama kuin hävittäjälentokoneiden siipien reunoihin muodostuvat valkoiset vanat, kun kone tekee korkeanopeuksisia käännöksiä taivaalla.

[https://en.wikipedia.org/wiki/Wingtip_vortices]

Kun luoti lentää, sen aiheuttamassa turbulenssissa ilmanpaine ja lämpötila laskee suhteessa ympäröivään ilmaan, jolloin ilmassa oleva vesihöyry voi saavuttaa kastepisteen ja muuttua hetkellisesti vesipisaroiksi tai jopa jääkiteiksi, jos lämpötila laskee tarpeeksi.
Alla olevassa videossa näkyy hienosti luodin tiivistysvana, joka ilmenee kirkkaan valkoisena pisteenä matkalla kohti peuran kaulaa.



Iskemän havainnointi

Jos luoti ei osu haluttuun maaliin, on iskemän perusteella huomioitava tarvittavat korjaukset paikkolaukaukselle. Iskemä voi osumapinnasta riippuen ilmetä eri tavoin; pöllähdyksenä hiekassa, kasvillisuuden heilahduksena, kipinänä panssarissa, poksahtavana reikänä seinässä yms. Välttämättä iskemää ei pysty erottamaan ollenkaan, esimerkiksi jos osumapintana on kuiva pakkaslumi tai kostea suo.

Joka tapauksessa jos jonkinlainen havainto saadaan, joko luodin pyörteen tai iskemän perusteella, on ase ladattava nopeasti uudelleen ja ammuttava paikkolaukaus. Paikkolaukaus on korjauksen jälkeen lähetettävä matkaan mahdollisimman nopeasti, jotta olosuhteet pysyisivät mahdollisimman samoina. Muutaman sekunnin myöhästyminenkin voi olla liikaa, jos tuulen voimakkuus ehtii siinä ajassa muuttua.

Esimerkki paikkolaukauksesta:
Ampumamatka on arvioitu olevan 600 metriä, jota vastaava korjaus on asetettu kororummulle. Myös tarvittava kiertopoikkeamakorjaus on asetettu sivurummulle.
Tuulen voimakkuudeksi on arvioitu 6 m/s suoraan kello yhdeksästä, joten taulukon perusteella tähdätään 2,2 mrad vasemmalta maalin keskipisteestä ohi.

Ase laukaistaan ja havaitaan iskemä maalin keskipisteestä noin 0,7 mrad vasemmalla ja 0,3 mrad ylhäällä. Eli ollaan arvioitu tuulen vaikutus voimakkaammaksi kuin se todellisuudessa onkaan ja ampumamatka hieman liian pitkäksi.
Korkeussuunnan ollessa kuitenkin melko hyvä, korjataan tähtäyspistettä 0,7 mrad oikealle, eli tähdätään enää 1,5 mrad maalista vasemmalta ohi.

Paikkolaukaus osuu maalin yläkolmanneksen alaosaan, hieman vajaa 0,2 mrad keskipisteestä vasemmalle. Vaikka annettu korjaus paikkolaukaukselle ei ollut aivan täydellinen, osui luoti silti maaliin ja haluttu vaikutus saavutettiin.



Lataaminen


Kun on saatu havainto iskemästä paikkolaukausta varten, on ase ladattava nopeasti. Lataamisessa on tärkeintä se, että säilyttää lataamisen aikana tähtäinkuvan kohteeseen, jotta aikaa ei tuhlata kohteen uudelleen etsimisessä.
Pulttilukkoisen kiväärin lataamisessa on kaksi perustekniikkaa; suoristettuja sormia ja peukaloa käyttävä latausliike tai tiukka yhtenäinen ote lukon kammen nupista.
Avointa kättä käyttävä tekniikka soveltuu kivääreille, jotka virittyvät kun lukko avataan, ja tiukkaa otetta käyttävä tekniikka taas kivääreille, joissa virittyminen tapahtuu kun lukkoa ollaan sulkemassa.  Kummassakin tavassa on nopeuden lisäksi muistettava vetää lukko kokonaan auki asti ja riittävällä voimalla, jotta ammuttu hylsy poistuu kunnolla aseesta ja uusi patruuna tarttuu lukon mukaan lippaasta. Alla esimerkkivideo kahdesta eri tavasta.



Jos lataamista harjoittelee tarpeeksi, voi aseen ladata jo luodin lentäessä. Jos lataaminen on tarpeeksi nopea ja sujuva, ehtii vielä havainnoida iskemän ja tehdä korjaukset. Kun ase on jo ladattu, paikkolaukauksen voi lähettää entistä nopeammin matkaan.
En kuitenkaan suosittele tätä tapaa, vaan tärkeämpää on saada havainto luodin vaikutuksesta. Ei ole mitään hyötyä nopeasti ladatusta aseesta, jos ei tiedä minne edellinen laukaus osui.

Lippaanvaihto


Lippaanvaihtoja on kahdenlaisia tulitoiminnan aikana: taktinen lippaanvaihto ja pikalippaanvaihto

Taktinen lippaanvaihto tehdään silloin, kun aavistetaan että lippaassa on vähän patruunoita jäljellä ja halutaan että patruunoita olisi riittävästi tarjolla, jos tilanne muuttuu pahemmaksi. Taktinen lippaanvaihto siis tehdään, kun välitöntä uhkaa ei ole.

Homma hoituu seuraavasti:
- tehdään päätös taktisesta lippaanvaihdosta
- irroitetaan vajaa lipas aseesta ja laitetaan se talteen
- laitetaan täysi lipas kiinni
- avataan hieman aseen lukkoa ja kokeillaan sormella onko patruuna varmasti pesässä, alla havainnollistava kuva
- suljetaan lukko, jos patruuna on pesässä
- jos ei ole patruunaa pesässä, suoritetaan kokonainen latausliike

Sormella kokeileminen, onko pesässä patruuna
[Kuvakaappaus Magpul The Art of the Precision Rifle opetusvideosta]


Pikalippaanvaihto tehdään nimensä mukaisesti nopeasti, eli ollaan tilanteessa jossa tulitusta on jatkettava mahdollisimman katkeamatta. Kyseessä voi siis olla suuri määrä maaleja tai esim. tulitukiammunta muun joukon edetessä.

Pikalippaanvaihto tehdään seuraavasti:
- kun asetta ladatessa tuntee, että lukon liike on sitä sulkiessa liian kevyt, on joko lipas tyhjä tai ei ole vetänyt lukkoa taakse tarpeeksi pitkälle, jolloin lippaasta ei ole päässyt syöttymään uutta patruunaa
- jos on varma että latausliike on ollut riittävä pesittymisen kannalta, vedetään lukko uudestaan auki ja jätetään se taakse
- irroitetaan tyhjä lipas ja laitetaan se sivuun
- laitetaan täysi lipas kiinni aseeseen
- suljetaan lukko ja jatketaan tulitoimintaa

Patruunan syöttö suoraan pesään tulee kyseeseen silloin, kun lippaat on ammuttu tyhjiksi ja ei ole aikaa täyttää niitä uudestaan. Tällöin turvaudutaan joko aseen perään, kylkeen tai esim. omaan ranteeseen kiinnitettyihin irtopatruunoihin.
Kun viimeinenkin lipas tyhjenee, toimitaan seuraavasti:
- lippaan tyhjennyttyä jätetään se kiinni aseeseen
- lukko avataan
- otetaan irtopatruuna kiinnikkeestään
- laitetaan patruuna ulosheittoaukon kautta aseen sisään
- suljetaan lukko ja jatketaan ammuntaa

Esimerkki PauTac:in patruunapidikkeestä aseen kyljessä
[http://www.latauskirja.fi/pautac/PAUTAC.pdf]